Kesän 2013 Kreikan-matkalla vuokrasimme moottoripyörän 10
päiväksi. Ajokilometrejä kertyi 1405. Tavallisesti emme ole ajelleet ihan niin
pitkiä päivätaipaleita kuin tällä kertaa, mutta nyt meillä oli hieman isompi pyörä
kuin tavallisesti. Vuokraamamme 650-kuutioinen Honda Transalp vei meidät
tarvittaessa nopeasti paikasta toiseen, mutta soveltui myös vuoriston
pikkuteille.
Matkamme varrella oli hienoja nähtävyyksiä ja upeita
maisemia. Olimme etukäteen etsineet suunnilleen kaikki karttojen ja netin
tuntemat arkeologiset nähtävyydet noin sadan kilometrin säteellä Agios
Nikolaoksesta ja katselleet reittejä, joille sattuisivat sekä parhaat maisemat
että rauniot. Knossos puuttui listalta jo useaan kertaan nähtynä.
Tässä vinkit ajoreiteistä ja katsastamistamme kohteista.
Koeajelu
Ajoimme vain lyhyen lenkin Agios
Nikolaoksesta Elundan tienoille ja takaisin, n. 45 km. Saimme pyörän
vuokraajalta jo neljän aikaan sunnuntaina, vaikka varsinainen vuokrauksemme oli
sovittu alkamaan maanantaista. Pyörä otettiin Manoliksen vuokraamosta
rantakadulta, vähän matkaa Siniseltä sillalta Elundaa kohti. Kruisailua ei siis
laskettu varsinaisiin ajopäiviin. Lisäksi yhden päivän lepuutimme takamuksia
meriretken merkeissä, joten ajopäiviä tuli 9.
Ensimmäinen ajopäivä
Suuntasimme Sitiaa kohden eli
Kreetan itäkolkkaan. Tarkoituksemme oli katsastaa Gournian minolaisen kaupungin
rauniot, mutta ne olivat vielä suljettuna. Myöhemmin pääsimme sisään tähän
upeaan kaupunkiin, joka sijaitsee vain kymmenkunta kilometriä Ag. Nikolaoksesta
etelään, Mirabello-lahden perukoilla.
Lahden pohjukasta avautuu aina Ierapetraan saakka ulottuva
laakso, ja se on oli aika tylsää näkymiltään, mutta kun pääsimme ylös vuorille,
matkalla oli oikein koreita maisemia. Tietysti näköalat olivat huikeat, mutta
myös tie sinänsä oli upea: sitä reunustivat kukkivat punaiset, valkoiset ja
vaaleanpunaiset oleanterit sekä keltaiset piiskaherneet. Matkalla oli mukavan
näköisiä pikku kyliä, kuten Sfaka, Myrsini, Mesa Mouliana ja Exo Mouliana. Kylät
kököttävät muurattuna rinteeseen kuin pääskysenpesät. Osa jää tiestä katsoen
ylärinteen puolelle, osa taas on kielekkeellä, jonka tie oikaisee ”niskan
puolelta”, esimerkiksi Tourloti. Se näkyy tielle vasta vähän matkan päästä, kun
käännytään taas uuteen mutkaan tippaleipätiellä vuoren seinämällä.
Sitiaan on Agios Nikolaoksesta noin 65 kilometriä eli tunnin
ajomatka. Jalkauduimme sataman tuntumassa ja nälkäisinä etsimme lounaspaikkaa.
Meidät pyydysti Tzivaéri-rantatavernaan tehokkaan ystävällinen tarjoilija-tyttö.
Tilasimme sitialaisten erikoisuuksien listalta Nerita-nimistä juustopiirakkaa.
Se oli vähän kuin pieni pitsa tai lettu, jossa paistetun edamjuustomaisen
kuoren alla oli toista happamampaa, pehmeää juustoa, ehkä fetaa. Sopiva
suolapala pikku hiukaan.
Jatkoimme matkaa Sitiasta määränpäänä Vai palmurantoineen
sekä Itanos, minolainen kaupunki. Itanoksen alue oli hyvin laaja ja
kaivannokset aika lailla kasvillisuuden peitossa – ainakin tuolloin. Voihan
olla, että tämäkin paikka siistitään, kun turistikausi etenee. Raunioalueen
molemmin puolin oli oikein viehättävät rannat, joissa oli vain kourallinen
ihmisiä.
Toisin oli kuuluisalla Vain rannalla, missä sijaitsevat Euroopan
ainoat luonnonvaraiset palmut. Niitä on kokonaiset metsiköt. Rannalla on
palveluita ja kansaa, jopa näin kesäkuussa. Palmut olivat kyllä hauska näky! Ylänkö laskeutuu niin
salakavalan loivasti rantaan, että tuntuu kuin palmuja alkaisi kasvaa ylhäällä
vuorilla ja sitten onkin vastassa jo merenranta. Ylänkö on sinänsä aivan upean
näköistä, jylhää aluetta. On siellä kyllä kasteltuja viljelyksiäkin, mutta
yleisilme on hyvin aava ja karu.
Matkamme jatkui kohti seuraavaa etappia, Palekastroa, josta
rantaan vievän tien päässä ovat Roussolakosin minolaisen kaupungin rauniot. Esillä
oli talojen kivijalkaa, vesisäiliöitä, säilyneitä katukiveyksiä jne. Muutama
palatsinosa oli näytillä katoksen alla.
Ajoimme takaisin majapaikkaamme samaa päätietä Sitiasta. 205
km tuli päivän ajokilometrilukemaksi.
Toinen ajopäivä
Lähdimme ajamaan Ierapetraa kohden aamukymmeneltä. Matkaa
sinne on vain 36 km Agios Nikolaoksesta, ja se taittui hujauksessa, sillä tie Pachia
Ammoksesta Ierapetraan on nopea. Se kulkee pääasiassa viljeltyjä laaksoja
pitkin. Ympäröivien vuorten kalliomuodostelmat ovat hienoja. Tulee mieleen,
ovatko jumalat käyneet kivisotaa näillä rinteillä, kun järkäleitä on viskelty
hujan hajan.
Rauniobongauksemme jatkui: Ierapetrasta jatkoimme itään
Makrigialokseen. Siellä ovat löydettävissä minolaisen ja roomalaisen huvilan
jäänteet. Niille tosin pääsi vain aidanraosta livahtamalla.
Seuraava kohde oli valittu reitille puhtaasti siksi, että
siitä löytyi netistä maininta ”mahtavana moottoripyöräreittinä”. Suuntasimme
pikkuiseen Xerokambosin kylään. Sitiaan vievältä tieltä käännyimme Borin
kohdalta Zirokseen ja sieltä Xerokambosiin. Tie oli hyvin kapea, vain
”yksikaistainen”, mutta juuri sopiva moottoripyöräilyyn. Matkalla on idyllisiä
pikkukyliä, joiden läpi mutkitellessaan tie entisestäänkin kapenee.
Laskeutuminen vuorilta alas rantaan Xerokambosiin oli aivan huima.
Vuoret olivat kuivat ja karut, maisemat kuin kuusta. Louhikkoa ja kituliasta
pensaikkoa silmänkantamattomiin. Rotkot raatelivat maisemaa. Tie voisi olla
miellyttävämpi toiseen suuntaan ajettuna, jos kärsii korkean paikan kammosta. Terasseista
huolimatta reitti on niin jyrkkä, että takaistuimella sai tehdä tosissaan
töitä, että ei olisi työntänyt kuskia ohjaustangolle.
Xerokambosissa oli hienot rannat ja hengästyttävät näkymät
rotkoon, joka aukeaa aivan rantaan saakka. Itse kylä on vaatimaton, lähinnä
siellä tuntuu olevan vuokrahuviloita.
Myös Xerokambosista Zakroksen suuntaan on erittäin hienot
näkymät. Reitti kulkee paikoin rotkon reunamia, sitten eteen aukenee laakso,
jossa on oliivi- ja sitrusviljelmiä silmänkantamattomiin. Tie kiemurtaa
mukavasti kuin joenuoma puiden lomassa.
Zakroksesta käännyimme kohti seuraavaa etappiamme Kato
Zakrosta, eli ”Ala-Zakrosta”. Siellä on erittäin kauniit minolaisen palatsin ja
kaupungin rauniot. Raunioalue oli avoinna yleisölle, sisäänpääsystä perittiin 3
euroa hengeltä. Opasteet eivät olleet erityisten hyvät, sama teksti joka kyltissä,
mutta siinä oli kuitenkin perustietoa paikasta. Kartta selvensi, missä kohtaa
rauniolabyrinttiä kulloinkin ihmetteli.
Zakros on ollut erittäin kaunis paikka muinaisten
minolaisten asustaa. Ranta on kuin keidas karun erämaan jälkeen, kun lopulta
saavuttaa tuon syrjäisen kolkan. Tien kiertyessä viimeisen vuorenrinteen
ympäri, kun alhaalla tyrskyt lyövät teräviin, mustiin kallioihin, näkyviin
sukeltaa vihreä, kukkiva laakso. Sypressit seisovat ryhdikkäinä ja voi
kuvitella, miltä mahtavat muinaiset temppelit pilaririvistöineen ovat
näyttäneet, sillä rauniot näkyvät rinteeseen hienosti.
Palasimme Agios Nikolaokseen reittiä Zakros, Adravasti, Atsokeramos,
Paleokastro, Sitia. Vrissidin kautta olisi ollut tarkoitus ajaa, mutta missasimme
risteyksen. Oli aivan pakko pitää jäätelönsyöntitauko Myrsinin
näköalatasanteella, mutta sieltä kyllä kannatti katsella Mirabello-lahtea.
Loppumatkan alamäkijarruttelu vei viimeiset voimat takapenkkiläisen käsistä.
Perillä ihmettelimme lahdelta vyöryvää sakeaa pilveä, joka majoittui Gournian
laaksoon. Siellä nähtävästi illalla satoi.
250 km kirjattiin ajopäiväkirjaan.
Kolmas ajopäivä
Starttasimme klo 10 maissa Iraklionin suuntaan. Ajoimme
vanhaa kansallistietä Neapolin kautta. Laaksossa tie kulkee mielenkiintoisten
viljelyskylien läpi. Ne ovat täynnä vanhojen vesipumppumyllyjen luurankoja. Kun vuoret on ylitetty, rannikolla on tiheässä pikku taajamia.
Milatos ja Sissi ovat kyllä nykyään melko lailla turisteille rakennettuja. Villa
sitä ja villa tätä, myytävänä. Kauempana rannasta asutus oli idyllisempää ja rakennuskanta
vanhempaa.
Iraklioniin oli helppo ajaa. Tosin etsimme tovin
pysäköintipaikkaa, mutta lopulta parkkeerasimme muiden kaksipyöräisten sekaan
pysäköintikieltomerkin huomaan. Siinä ajokki meitä muutaman tunnin päästä
kiltisti odotti.
Ihan vieressä oli arkeologinen museo. Sinne oli vapaa pääsy,
mutta näyttely oli aika köyhä remontin takia. Kahden kerroksen näyttelyssä oli esillä
vain patsaita alakerrassa ja ylhäällä Knossoksen seinäfreskoja.
Museosta läksimme satamaa kohden. Iraklionissa on hyvät
ostosmahdollisuudet. Kävelykaduilla on turistiliikkeitä ja muotibutiikkeja. Kävelimme
rantaan aikomuksena käydä linnoituksessa, mutta sitten keksimmekin että
historiallinen museo on lähellä. Panimme merkille, että rantavallituksen tuntumassa
oli kaivettu näkyville vanhaa rakennuskerrostumaa. Ehkä on aiottu tehdä
parkkipaikka, mutta onkin päädytty arkeologisiin löydöksiin.
Historiallinen museo maksoi 5 euron pääsylipun kummaltakin,
mutta oli sen arvoinen. Siellä oli aluksi esillä asutuksen vaiheet ja vanhimpia
karttoja. Sitten lähdettiin ruukkujen, rahojen ja muiden löydösten kautta huone
huoneelta ja kerros kerrokselta, joita rakennuksessa oli viisi, eteenpäin aina viime sotiin saakka.
Paluumatkalle lähdimme neljän hujakoilla. Museon kulmalta
alkoi heti viitoitus Agios Nikolaosta kohti eli uudelle tielle. Matkaan ei
mennyt tuntiakaan, kun ajelimme kahdeksaakymppiä, parhaimmillaan satasta.
Pilviä näytti kertyvän vuorten huippujen ylle.
Mennessä vanhaa tietä ajettiin pari tuntia, takaisin tultiin
uutta tietä alle tunnissa. Mittariin tuli 158 km.
Neljäs ajopäivä
Päämääränä ”Zeuksen syntymäluola” Psyhrossa. Ensin kuitenkin
Agios Nikolaoksen yläpuolella vuorenrinteessä sijaitsevaan Laton doorilaisen
kaupungin raunioille. Lato on ollut kaupunkivaltio, joka on muinoin hallinnut
koko lähialuetta. Agios Nikolaos on ollut sen Kamara-niminen satama.
Latoon ajoimme Kritsan tien kautta. Iloksemme huolellisesti
aidattu kohde oli avoinna turisteille. Lato on ehkä kauneimpia raunoita, joita
tällä matkalla näimme. Se on rakennettu vehreälle alueelle vuorten väliseen
satulaan kauniista harmaasta kivestä. Rakennelmia on jäljellä sen verran, että
mielikuvitusta käyttämällä on helppo loihtia silmiinsä näky muinaisesta loistosta.
Päivä oli pilvinen ja saimme pari pientä sateen ripsausta osaksemme, mutta emme
kastuneet.
Jatkoimme Kritsan kuvankauniiseen kyläidylliin. Kun
turistien kansoittamalta pääkadulta poikkeaa sivukujille, voi nähdä Kreetan
lähimenneisyyteen.
Kritsasta ajoimme ylös vuorelle. Oppaanamme oli kyltti,
jossa suunta annettiin Lassithin tasangolle. Kartasta näimme, että pitää ajaa pätkä
valkoisella merkittyä tietä, mikä tarkoittaa että se on päällystämätön. Näitä
on koettu, joten päätimme jatkaa matkaa. Ainahan pääsee takaisin sieltä, mihin
on onnistunut ajamaan, jos vaikka eteenpäin ei pääsisikään!
Maisema oli erittäin kaunista. Vuohet, joita vuorenrinteet
suorastaan vilisivät, olivat tehneet puista taideteoksia. Puut oli parturoitu
sateenvarjon muotoon, eli missä vain suu yltää oksiin ja takasorkat maahan, se
syödään. Parhaimmillaan oli puista syöty alaoksien lisäksi myös yläpuoli, eli
vuohet todellakin myös kiipeävät puihin laiduntamaan.
Katharon tasangolle asti meni ihan hyvin, mutta sitten tie
kirjaimellisesti hupeni alta. Peltojen sivua johti todella pieni raitin pahanen, mutta viitta Lassithille vievästä patikkapolusta tien alussa kuitenkin oli. Lähdimme
rohkeasti jatkamaan matkaa.
Tätä reittiä emme halua suositella ajotaitojaan epäileville
eikä ainakaan autolla ole mitään asiaa kyseiselle polulle. Tie oli hiekkaa ja
soraa ja pahimmat kurvit ja sortuma-altteimmat kohdat oli betonoitu. Ajaminen
oli varsinaista taiteilua, ja voi sanoa, että onneksi takapenkkiläinen on
kokenut ratsastaja, sen verran paljon ”jalustimilla” seisomista taival vaati.
Pari pätkää piti kyytiläisen kävelläkin, jotta kuski sai rauhassa sompailla
pyörän kivien ja kuoppien välistä tai jyrkästä mutkasta. Yhtään ihmistä emme
kohdanneet koko ajon aikana, mutta vuohia riittävästi. Kartan mukaan ajelimme
pitkät matkat noin 1200 metrissä, paikoin jopa 1400 m korkeudessa.
Lopulta putkahdimme Mesa Lassithin tienoilla päätielle. Teki
mieli suudella asfalttia. Tässä päässä äskeiselle reitillemme osoitti kyltti,
jossa oli maastoauton kuva. Kameli olisi ollut totuudenmukaisempi.
Ajoimme alas tasangolle. Agios Konstantinos, Ag. Georgios, Avrakontes,
Kaminaki, Magoulas, Psyhro. Pikku kylät seurasivat toistaan, tavernoista
huiskuteltiin ja kutsuttiin syömään. Psyhrolla oli kuitenkin jotain enemmän
tarjottavana: 1537 m korkea Dikti-vuori kätkee 1025 m korkeudella kylkeensä
tippukiviluolan, jossa itse ylijumala Zeus on syntynyt.
Neljän euron tiketillä pääsimme katsomaan värivaloin valaistua
luolaa, missä vesi on vuosituhansien ajan kuljettanut kallion sisältä mineraaleja
muodostaen mielikuvitusta kiehtovia muotoja. Näimme Zeuksen peiton, kylpyammeen
ja lyyran. Luolaa on iät ajat käytetty palvontapaikkana. Nykyturisti jättää
sinne kolikoita, muinainen kulkija vaikkapa savifiguureja, kultaa tai sotakirveen.
Palasimme asfalttitietä, joka sekin nousi aika mukaviin
korkeuksiin. Juomatauolla limppari ei halunnut pysyä tölkissä, ihmekös tuo, kun
GPS näytti korkeuslukemat 1026 metriä merenpinnasta. Oli myös varsin viileää.
Taivas oli pilvessä ja kova tuuli puhalteli. Tie oli paikoin märkä, mutta emme
sentään joutuneet sateeseen.
Matkamme varrella oli todella kauniita ja karuja
vuoristomaisemia, vihantia jokilaaksoja ja idyllisiä pikku kyliä, joissa mummot
myivät tien varressa hunajaa, pontikkaa, pähkinöitä ja hedelmiä. Mesa Potami, Roussakiana,
Exo Potami, Argironero, Zenia, Amigdali ja Ano Amigdali esimerkiksi sijaitsevat
vuoren rinteitä kiertelevän tien varressa. Erään kylän lämpömittari näytti 18
astetta, joten ei ihme, että sortseissa ja T-paidassa ajavia palelsi.
Lopulta käännyimme Drasista takaisin Agios Nikolaokseen
Karteridesin ja Exo Lakkonian kautta. Kilometrejä 116. Perillä Ag. Nikolaoksessa oli kiire ostamaan Rakomeloa, hunajalla ja yrteillä maustettua rakia. Lämmin juoma ja kuuma kylpy elvyttivät matkaajat taas etelän tunnelmiin.
Viides ajopäivä
Lähdimme liikkeelle tänä aamuna melko ajoissa, noin puoli
kymmeneltä. Sää ei vaikuttanut oikein suotuisalta, sillä vaikka Ag.Nikolaoksessa paistoi
aurinko, oli varsinkin pohjoisessa vuorten päällä mustaa pilveä. Päätimme siksi
lähteä etelään, Ierapetran suunnalle. Siellä näytti vähän aurinkoisemmalle,
vaikka korkeita pilviä nosteli kyllä kaukana vuorten takana.
Ajoimme aluksi Ag.Nikolaos – Sitia –tietä ja käännyimme Fortin
kohdalta Pirgoksen suuntaan. Pirgos oli ihan pikkuinen kylä. Joku mummo
talutteli vuohta ja appelsiinisato kypsyi puissa. Hurautimme lähinaapuriin Kalo Horioon, kylien väliä on vain jokunen sata metriä.
Kalo Horiosta lähti oikein kiva ajoreitti. Se ei ollut liian
jyrkkä mutkiltaan eikä rinteiltään, sitä voisi suositella sellaisillekin,
joilla ei vielä ole kovin paljon ajokokemusta Kreikasta, tai jos korkeat paikat pelottavat.
Ajelu moottoripyörällä käy Kreikassa aromaterapiasta.
Mausteiden tuoksut, pinjapuiden pihka ja silloin tällöin eukalyptuksen kirpeä
aromi tuntuvat selvinä. Oleanterien tuoksu käy nenään kuin parfyymi. Muutenkin
ajellessa näkee kaikenlaista. Vuohet ja lampaat eivät helposti pelästy ennen
kuin pyörä hidastaa ja ne huomaavat ihmisen. Linnustoa näkee paljonkin: haukat
ja ilmeisesti jopa kotkat kaartelevat vuorten rinteillä usein jopa
alapuolellamme solien ja rotkojen nousevissa ilmavirtauksissa. Sellaisiakin
otuksia näkee, joita ei muuten tietäisi täällä asuvankaan: näätiä, kettuja ja
mäyriä makaa teiden varsilla, valitettavasti kylläkin vainaina.
Kirkkaanvihreitä sisiliskoja voi vilahtaa tien yli. Onneksi ne ovat vikkeliä
eivätkä jää alle. Pääskyset ilmeisesti löytävät pyydettävää tien pinnan
tuntumasta, sillä niitä sukkuloi aivan pyörän edestä, hyvä ettei pinnojen
välistä.
Maisemiltaan monipuolinen reitti kulkee Kalo Horiosta
(suomeksi Hyvä kylä) sellaisten kylien kautta kuin Prina ja Kalamafka, josta
käännytään Ierapetran suuntaan läpi Psathin ja Kamaran. Ohitetaan Bramianon tekojärvi.
Pian ollaan Potamissa, Ierapetran esikaupungissa, jossa on kasvihuoneita vieri
vieressä riveittäin, varmasti satoja. Ei kovin kaunista mutta mielenkiintoista
nähtävää.
Ajamamme reitti on hyvin kaunis. Välillä maisemaan ilmestyy
hurjia rotkoja ja mielikuvituksellisia kalliomuodostelmia, välillä näkyy
laaksoja viljelyksineen ja hedelmätarhoineen. Jossakin kohtaa ajetaan
jokilaakson halki ja jopa moottoripyörän pärinän läpi kypärän suojaamiin
korviin kantautuu kaskaiden kuoro ja rastaiden tai satakielten liverrys.
Välillä tie sukeltaa rinteellä kasvavien pinjojen tunneleihin. Ajetaan myös
pikku kylien lävitse kujia mutkitellen, melkein talojen rappusten ylitse. Joka
kylästä löytyy taverna valmiina kestitsemään ohikulkijaa.
Ierapetrassa parkkeerasimme käytännössä suoraan kaupungin
arkeologisen kokoelman oviaukkoon. Sisäänpääsystä perittiin 2 euroa per nuppi
eikä esineitä saanut valokuvata. Ihan hyvä ja mielenkiintoinen kokoelma. Oli
ruukkuja, lamppuja, hauta-arkkuja minolaiselta ajalta ja patsaita
kreikkalais-roomalaiselta ajalta.
Kävimme linnoituksessa. Kun palailimme kohti museota ja
pyöräämme, alkoi sataa. Puikahdimme ikkunasyvennykseen parvekkeen alle suojaan.
Seisoimme siinä vajaat puoli tuntia, minä aikana katu ehti muuttua joeksi ja
sitten palautua taas melkein ennalleen. Edelleen ripeksi vettä, kun jatkoimme
Mirtosiin.
Mirtosissa söimme rantatavernassa odotellessamme kovan
sadekuuron loppumista. Kun teimme lähtöä, ystävällinen tavernoitsija jopa kuivasi
pyörämme satulan!
Lähdimme kotimatkalle suorinta ja nopeinta reittiä eli
Ierapetran kautta pikatietä Ag. Nikolaokseen. Kaupungin jälkeen alkoi todella
sataa. Laakso, jota pitkin tie kulkee, oli ihan harmaa ja ympäröivät vuoret
pimeän pilvimassan peitossa. Raskaat pisarat piiskasivat meitä, mutta emme
silti onneksi joutuneet varsinaiseen kaatosateeseen. Matka meni suht joutuin ja
Ag. Nikolaoksessa tiet olivat melko kuivia ja aurinko paisteli. Oli sielläkin
silti satanut.
120 km ajettu.
Kuudes ajopäivä
Crete Aquarium, Kreetan Akvaario, oli mainio paikka! Tosi
isoja kaloja uiskenteli katselukorkeudella suurissa altaissa. Luolamaisessa sokkelossa
oli sininen valaistus, joten kirkkaissa akvaarioissa harmaatkin kalat oikein
hohtivat. Kalojen nimet ja lajit olivat monella kielellä, mutta tietysti suomi puuttui. Toisaalta, onkohan kaikilla niillä edes suomenkielistä nimeä?
Ajoimme Iraklionin kupeessa Gournesissa sijaitsevalle
akvaariokeskukselle melekosta haipakkaa suoraan uutta tietä pitkin. 60 – 90
km/h ei tunnu ihan järkevältä eikä turvalliseltakaan, kun vaatetta on vain
toppi ja sortsit ja ainut turvavaruste on kypärä, mutta ainakin matka joutuu.
Mitään vaaratilanteita meillä ei ole reissuillamme ollut, mutta paluumatkalla
näimme kolarin. Paikalle oli juuri saapunut poliisi ja ambulansseja. Keltainen pikkuauto
oli tuhannen tuusan nuuskana. Moottorin osia oli levinnyt pitkin molempia kaistoja.
Ennen paluumatkaa käväisimme Iraklionissa tuliaisostoksilla.
Takaisin ajellessamme poikkesimme Maliasta vanhalle tielle. Archeological site
–kyltti houkutteli meidät rantaa kohden, ja sieltä löytyi hienosti toteutettu
kaivauksen esittely. Minolainen palatsi oli nähtävissä sekä hoidettuna rauniokenttänä opastekilpineen että museossa pienoismalleina. Itse raunioita ei ollut
mitenkään jälleenrakennettu, mutta pienoismallit olivat hienot kuin Knossos
konsanaan.
Maliasta jatkoimme ajelua vanhaa tietä pitkin. Jokin
harhalenkkikin tuli tehtyä, sillä koska vanha kansallistie oli uuden tien
korjauksen kiertotienä, piti ajella vielä pienempiä teitä rantakylien läpi.
Olimme tällä kertaa hyvissä ajoin Ag. Nikolaoksessa. Sääkin
oli aurinkoinen koko päivän. Kuuden aikaan illalla Kreetalla oli 6 Richterin maanjäristys,
mutta se ei tuntunut kylässämme emmekä huomanneet mitään. Ajoimme 141 km.
Seitsemäs ajopäivä
Ajelimme Eloundan kautta Neapoliin. Nousimme vuoristoon Plakasta.
Matkalla oli monta mukavan näköistä pikku vuoristokylää, kuten Vrouhas,
Skinias, Dilakos ja Nofalias. Tie kierteli pohjoisen jyrkkiä rantoja monen
sadan metrin korkeudessa. Paljon autioita taloja ja taajamia, joissa tuntui toimivan vain taverna ja kirkko. Nykyään täällä ylhäällä, kaukana kaikesta, viuhuvat
tuulivoimalat, ja aurinkokennot keräävät taivaallista voimaa.
Nousimme vielä korkeammalle, kun loittonimme rannasta ja
suuntasimme kohti Neapolia. Maisemat olivat todella upeita. Kartan mukaan ympäröivät
vuoret ovat 600 – 800 metrin korkuisia, ja tie kulki usein näiden vedenjakajien
poikki. Alueen korkein toppa siintelee saavuttamattomissa 1793 metrissä, sepä
jo on jotakin!
Neapoli tuli esille vuorten välistä kuin hohtava
helmi kauniissa laaksossaan. Kävimme kahvilla ja otimme kyytipojaksi mukavat
toastit, lämpimät kinkku-juusto-tomaattileivät joiden kanssa lautasella oli
läjä sipsejä. Kuumaa kahvia seuraa usein lasi kylmää vettä, niin täälläkin.
Sitten ratsauduimme taas pyörälle ja ajelimme Mesa Potamiaan
ostamaan mummoilta hunajaa. Tie oli paljon hitaampi, mutkaisempi ja
pitempi kuin muistimmekaan, mutta lopulta olimme perillä ja ensimmäinen mummo
jo ojenteli tien varresta käsiään: ”Tänne, tänne, turistit!” Nämä kävivät heti
koukkuun ja mummo oli yhtä hymyä. Mummo myi meille hunajaa, oreganoa ja hunaja-rakia, sekä syötti hunajassa uitettuja pähkinöitä ja
makeita pikku luumuja. Tuotteiden hinnat olivat samoja tai hilkun korkeampia kuin rantojen turistikohteissa, mutta jospa rahat menivät meiltä suoraan tuottajille, ja saamamme tavara oli taatusti tuoretta.
Käännyimme samaa tietä takaisin, mutta teimme vielä mutkan
Kritsan kautta pikkutietä pitkin, ja huomasimme rinteessä Laton raunioille
johtavan vanhan terassipolun. Onkin varmaan ollut luontevaa kulkea
hallintokaupunkiin sieltä, Lakkonian viljavan tasangon kautta. Kunpa pääsisi kurkistamaan menneisyyteen!
Perillä Ag. Nikolaoksessa laskimme, että ajettua tuli 120
km.
Kahdeksas ajopäivä
Tutkimusmatkalle! Tarkoituksena selvittää hotellimme
parvekkeelle näkyvän rotkon salaisuus. Vuorenseinämässä Mirabello-lahden
pohjukan paikkeilla erottuu jyrkkä, V:n muotoinen rotko. Olimme kiikaroineet
sitä ja ihmetelleet, mikä se on, kun kartat eivät sitä oikein mainitse.
Eilisiltana ostimme 1:100 000 Itä-Kreetan kartan, ja siitä löytyy rotkolle
nimi: Ha. Itse asiassa rotko komeilee kartan kannessa!
Ajelimme Pahia Ammosta kohti kun huomasimme, että suljetulla
Gournian raunioalueellahan kulkee ihmisiä. No, sepäs ei enää ollutkaan
suljettu! Kaivaukset olivat täydessä tohinassa. Ilmeisesti ne oli aloitettu
vasta näinä päivinä, sillä vielä pakattiin säkkeihin raunioilta niitettyä
heinää ja rikkaa.
Hieno on ollut antiikin Gournia! Maksoimme 4 euroa kahden
hengen sisäänpääsystä ja kolusimme raunioita toista tuntia. Arkeologit
kaivoivat hakuin ja rapsuttivat harjoin ja rikkalapioin palatsin aluetta ja kylän itäistä reunaa. Pääsimme ihan läheltä seuraamaan prosessia.
Gourniasta aloitimme oman tutkimusretkemme. Ajoimme ensin turhaan Pahia Ammosin kylältä Ierapetran tietä Monastirakin suuntaan, mutta se reitti
ei vienyt perille, koska emme kehdanneet ajaa meluisalla ajokillamme pikku kylän läpi.
Puikkelehdimme rotko näköpiirissämme pienteollisuusalueelle,
jossa vuorta lähimpänä sijaitsevan laitoksen kiertämällä pääsimme ajamaan ihan
rotkolle asti. Tie oli soratietä ja Han kanjonille, Faragi Halle, oli kyltit.
Itse rotko oli vaikuttava. Vesien sileäksi uurtamat seinämät reunustivat vain
muutaman metrin levyistä halkeamaa jyrkässä kalliossa. Alhaalla kilkattivat
vuohien kellot, mutta rotkossa kaikui aavemainen nauru! Jokin lintu se varmaan
oli…
Ylös johti sinisin täplin merkitty kiipeilyreitti tasanteelle,
mistä näki kallionhalkeamaan. Kanjonissa oli betonoitu allas, jossa välkkyi
vesi. Seinässä oli vaijeri, josta saattoi pidellä kiinni kapeaa kielekettä
edetessään. Näköalat olivat hienot ja rotko vaikuttava.
Pois ajoimme pitkää, suoraa tietä, joka johti läpi
oliiviviljelmien ja teollisuusalueiden Sitian tielle. Sieltä olisi ollut helppo
löytää Halle, kun olisi hoksannut lukea karttaa paremmin.
Seuraava etappimme oli Mohlos. Se oli pikkuinen
kalastajakylä ihan Mirabello-lahden suulla. Tosin kalastajuuskin taitaa
nykyisin palvella pääasiassa turismia, sillä ranta oli vieri vieressä pikku
tavernoita ja rinteet turistivilloja. Itse kylä oli kuitenkin todella idyllinen
ja siellä oli silmän iloksi paljon kivoja yksityiskohtia, kuten erään tavernan
hedelmälaatikoista ja ajopuista tehty kalustus ja muuan pikku baari, joka oli
sisustettu katottoman talonröttelön raunioihin.
Kylän edustalla on pieni saari ehkä sadan metrin
levyisen salmen takana. Sen rannalta erottuvat selvästi rauniot. Myös
Mohloksessa on pieni arkeologinen kohde: parkkipaikan reunamilla on saven- ja
pronssinvalajien talosta osa kivijalkaa kaivettuna esiin. Osa on tien ja
rakennusten alla, kertoo opastekyltti.
Menimme lounaalle tavernaan, joka sijoittui mukavasti
kylän ja meren ”nurkkaukseen”.
Huomasimme ruokalistalla grillattua mustekalaa ja näitä
otuksia kuivamassa narulla. Pian lonkerot olivat grillattuina lautasellamme!
Poistuimme Mohloksesta Sfakan kautta Sitian tielle.
Paluumatkalla poikkesimme Tholoksen rantaan, jonka näimme tieltä ylhäältä
vuoren rinteessä. Ranta on ainakin puoli kilometriä pitkä hiekkabiitsi, jossa
oli väkeä vain kourallinen. Kavousin kylästä sinne oli 3,5 km matka
oliiviviljelmien läpi.
Ajoimme sitten takaisin Ag.Nikolaokseen. Tänään oli lämmin
ajella 104 km.
Yhdeksäs ajopäivä
Ensin katsastimme Ag. Nikolaoksen markkinat. Lähtiessämme
kaupungista ennen yhtätoista näkyi mittarissa jo 33 asteen lämpötila.
Ajoimme suoraan Ierapetran kautta Mirtosiin. Valitsimme
tarkoituksella tämän nopean reitin, jotta ehtisimme katsastaa Mirtosin
konkreettisesti hyvän sään aikaan, sillä viime vierailuamme haittasi sade.
Ierapetran jälkeen iski vastaan varsinainen kuumuus.
Lämpötilaa ei tullut tarkistettua, mutta jos lähtiessä Ag. Nikolaoksessa oli 33
asteen helle, tämä lähenteli neljääkymppiä. Tuulikin oli vaimea, viime kerran
jyrisevä aallokko oli lauhtutunut vihreiksi mainingeiksi, jotka vyöryivät
laiskasti Mirtoksen pitkään, kapeaan hiekkarantaan. Nätti rantakohde käsittää pari
rannanmyötäistä katua, joista erkanee rantaan päättyviä kujia. Rannassa kulkee
kävelykaista tavernoiden ja niiden rantakatosten välissä. Rantaan, kolmisen
metriä alemmaksi, johtaa sieltä täältä portaat.
Jatkoimme matkaa. Nousimme ylös vuorelle Mythiä kohden.
Huomasimme, että tien varressa oli viittoja myös kuuluisan Sarakinan rotkon vaelluspoluille.
Rotko oli varsin kaunis ja vehreä laakso viljelmineen, ja sen kiertävä tie ylös
Malesiin ja siitä eteenpäin Anatoliin oli todella upeaa maisemareittiä. Tie ei
ollut vaikea ajaa tai pelottavan jyrkkäkään. Kauempana korkeat huiput hohtivat kirkkaina ja Sarakinaa ylempänä maasto oli jylhää
mielikuvituksellisine kalliomuodostelmineen.
Anatolista suuntasimme Kalamafkaan, mistä viimeksi jatkoimme
matkaa Ierapetraan mutta nyt siis toiseen suuntaan kohti Kalo Horiota. Sinne
päästyämme katselimme vähän tarkemmin paikkoja. Kylässä on paljon korkeuseroja,
pikku kujia ja rappusia. Hylättyjä, huonokuntoisia rakennuksia näkyi useita, mutta
paljon oli myös arkisen aherruksen merkkejä, kuten pyykkejä kuivumassa. Vasta
kylän merenpuolimmaisella sivulla alkaa löytyä turisteille rakennettuja
villoja, mutta niitä ei ole ihan niin merkittäviä määriä kuin Iraklionin
ympäristössä.
Päätimme pistäytyä vielä toisessa mieleen jääneessä kylässä,
joten ajoimme vielä toistakymmentä kilometriä kaakkoon, lahden loppupäähän ja
vuorten kupeeseen. Pahia Ammoksesta lähtee tie Sitiaan. Siitä pitää ajaa
vielä vuorten syliin, pieni pätkä nousua ja loitommas merestä, ja lopulta tullaan
Kavousiin. Jos on matkalla Sitiaan, kylä vain surahtaa ohitse. Kun sen sijaan erkanimme
läpiajotieltä, idyllisiä pikku kujia rupesi löytymään, sitten myös kirkko,
kauppoja, koulu… Tämä osa Kavousia ei näy ohikulkijan silmiin. Läpiajotien
rannan puolella on maaseutumaisempaa asutusta, voisi sanoa, että omakotitaloja
puutarhoineen. Nyt löytyi aitoa Kreetaa! Kavousissa ei juuri turistiasetelmaa
näy, koska rantaan on yli kolmen kilometrin matka.
Ajelimme sitten takaisin päin kohti Ag. Nikolaosta. Oli aika
palauttaa Transalp. Viimeisenä päivänä pärräsimme 145 km. Kaikkiaan olimme
ajaneet 1405 km!