Santorini ja Skopelos, kaksi erilaista Kreikkaa

 

Syksy virittää auringon ikävän. Mieli palaa Kreikan maisemiin. Kahdesti olemme tehneet vuosittaisen reissumme syyskuussa: vuonna 2005 matka suuntautui Santorinille ja 2011 kävimme Skopeloksella. Molemmat saaret tekivät vaikutuksen.

Eri puolilla tuhansien saarien valtakuntaa voi löytää pikemminkin monta erilaista Kreikkaa kuin yhden ja ainoan oikean. Kahden suunnilleen samankokoisen saaren, Santorinin ja Skopeloksen, välillä on melkoinen ero. Santorin luonto on kuiva ja karu. Sen kylissä on maailmantähtien huviloita ja yöelämä on vilkasta. Skopelokselle pääsee vain laivalla. Vihreät metsät ulottuvat mereen saakka. Näkyvissä ei ole yhtään suurta rantahotellia.

 

Skopelos henkii rauhaa

Lento Helsingistä Skopeloksen naapurisaarelle, Skiathokselle, kestää vain kolmisen tuntia, ja sen jälkeen nopealla katamaraanilla on perillä Skopeloksella noin tunnissa. Matka ei siis ole pitkä.

Saari oli kuin suunnaton vihreä kukkula, jonka rannat putoavat jyrkkinä mereen. Vaikka oli syyskuu, meitä oli vastassa täysi kesä. Katamaraani kiersi saaren pohjoispuolen kautta päästäksemme pääsatamaan, Skopeloksen kylään. Turkoosi meri ja valkoiset rantatyrskyt kehystivät lomaparatiisimme.

Vaikka olimme valinneet Aurinkomatkojen loman, olimme saarella melkein omillamme, matkatoimiston opas nimittäin jäi Skiathokselle. Meitä palveli saaren oma matkailutoimisto englanniksi. Kaikki toimi hyvin eikä koko lomallamme ollut mitään ongelmia, joihin olisimme tarvinneet oppaan apua.

 

Mamma mia, mitkä maisemat!

Vietimme aurinkoisen viikon kauniilla, vihreällä saarella. Skopelos on tuttu useimmille mainiosta Mamma mia –elokuvasta, ja se myös näkyi saarella: kuvauspaikat oli hyvin merkitty ja elokuvan kuuluisimmalle tapahtumapaikalle, korkealla kalliolla sijaitsevalle Agios Ioanniksen pikku kappelille, kulki tasainen turistien jono.

Paikka oli hieno ja valokuvauksellinen, mutta elokuvan illuusio tuli kyllä selväksi: häät on kuvattu studiossa eikä kalliolla nököttävässä muutaman neliön kirkossa. Ehdottomasti vierailemisen arvoinen kohde silti!

Enduro-pyörällä tutkimusmatkalle

Vuokrasimme maastomoottoripyörän ja kysyimme karttaa vuokraamolta. "Sitä ei tarvita, sillä saarella on vain yksi tie", meille vastattiin. Viiden päivän kuluttua palautimme pyörän ajettuamme 250 kilometriä, eli olimme päristelleet vähintään puolet reilun 90 km2 suuruisen saaren teistä ja poluista. Jonkin verran apua oli kirjakaupasta ostetusta kartasta. ”Löysimme muutkin tiet”, sanoimme pyörän vuokraajalle, ja hän tuntui olevan mielissään: saimme kehuja, kun olimme löytäneet saarelta muutakin kuin rannat.

Vihreä saari lumosi meidät! Pinja- ja eukalyptusmetsät puskivat paikoin rantaan saakka ja tiet sukeltivat vähän väliä oksien alle. Valo säkenöi vihreiden lehvien välistä. Välillä aurinkokaan ei läpäisyt lehvistöä, vaan jouduimme vihreään hämärään, missä muratit ja muut köynnökset kietoutuivat puiden runkoihin koskemattoman näköisissä metsiköissä. Näkymä oli kuin sadusta.

 

Pienet kylät sijaitsevat lähes kaikki saaren etelärannalla, joka on kallioisempaa kuin pohjoisen sorainen rinne. Jokunen kylä on aivan rannalla, jos maastonmuodot ovat otollisia. Esimerkiksi Agnondas on lahden pohjukassa, ja sen suojaisessa valkamassa keinuu ylväitä purjeveneitä. Muuten rantaan on muutaman sadan metrin matka – linnuntietä. Esimerkiksi Glossasta tie kiemurtelee rinteessä useita kilometrejä ennen kuin ollaan alhaalla Loutrakissa, kylän satamassa.

 

Majakka ja pyhät luut

Saapuessamme saarelle näimme pohjoisimmassa niemennipukassa komean majakan, jonka luo nyt halusimme päästä. Reitti löytyi kartasta, mutta kotoisiin tarkkoihin karttoihin verrattuna kreikkalaiset ovat tässäkin suurpiirteisiä. Jouduimme arpomaan, mikä rannalta lähtevistä hiekkateistä veisi majakalle, mutta enemmän tai vähemmän sattumalta valitsimme oikean reitin.

Enduromme ominaisuudet tulivat oikeuksiinsa, kun tie toisinaan muuttuu lähinnä aasinpoluksi. Sade on uurtanut soraan syviä uomia. Ilmeisesti tätä puolta saaresta ei ole rakennettu juuri siksi, että sora on niin vyöryvää.

Tien päästä löysimme majakan, mutta sitä kierti aita ja portti oli lukossa. Jonkun sukellusvarusteet olivat kuivamassa oliivipuun oksalla ja tuttavallinen kissa tuli kiehnäämään jalkoihimme. Majakka kuuluu Kreikan laivastolle, luki kyltissä. Joku täällä majaili kissasta päätellen, sillä muuta asutusta ei ollut näköpiirissä eikä kartalla. Tie päättyi kuitenkin majakalle, joten katselimme vain hetkisen tyrskyävää merta juodessamme matkalimpparit ja urheilimme samaa reittiä takaisin.

Pysähdyimme erään kirkontapaisen kohdalle ihailemaan vuoren harjanteen alapuolella levittäytyvää tasankoa. Itse rakennus paljastui hylätyksi Taxiarkhonin luostariksi. Taempana oli rivi lukittuja luostarin asukkaiden huoneita, etualalla hyvin vanhan näköinen, osin romahtanut kirkko. Satuimme kurkistamaan erään kellarimaisen, holvatun rakennelman ikkunasta sisään. Vastaan hymyili ihmisen pääkallo, ja sen alla olevassa luukasassa erotimme useita muitakin kalloja.

 

Kreikassa on tapana kerätä vainajien luut hautakammioista talteen. Hauta vuokrataan eteenpäin, kun puhdistetut ja pyhällä viinillä pestyt luut on laitettu varastoon. Me kohtasimme ensi kertaa tällaisen näyn. Jokin ihmisluiden näkemisessä on niin pysähdyttävää, että tuntuu kuin aurinkokin hetkeksi viilenisi. Jatkoimme hiljaisina matkaamme.

Viimeistään tien sukeltaessa jälleen kaskaiden sirityksestä räikkyvään lehtoon äskeinen näky unohtui, ja saaren lumous kietoi meidät taas vihreään viittaansa.

 

Karu Santorini on vihreän Skopeloksen vastakohta

Santorini sijaitsee Egeanmerellä kuten Skopeloskin, mutta sen eteläosassa. Se on osa Kykladien saariryhmää. Viitisen vuotta aiemmin vierailimme siellä myös syyskuussa.

Kuinka erilaiset nämä kaksi Kreikan saarta ovatkaan! Siinä missä Skopelos on paratiisimaisen vihreä, on Santorinin kauneus sen karuudessa. Santorinilla värit löytyvät värikartan murretuista maansävyistä, jotka on kuin maalattu sen kalderan eli muinaisen kraaterin seinämiin, jotka laskevat jyrkkinä mereen. Laavan ja tuhkan mukana maan alta on noussut mineraaleja, jotka loihtivat näkyville sävyjä mustasta ja harmaasta ruskean kautta punaiseen, oranssiin ja keltaiseen. Vihreätä ja violettiakin voi nähdä paikka paikoin.

 

Oleskelimme Santorinillakin viikon ja kiertelimme moottoripyörällä parisataa kilometriä. Saaren koko on noin 40 x 20 kilometriä, eli sielläkin saimme ajaa tiet ristiin rastiin päästäksemme noihin lukemiin. Tiet olivat hyväkuntoisia ja ajelimme kylästä toiseen nauttien avarista maisemista, loivasti kaartelevista teistä ja näköaloista ympäröivälle merelle. Korkeimmilta paikoilta näimme yli koko saaren, joka on lähes puuton.

 

Santorini kiehtoo turisteja

Skopeloksella ja Santorinilla on muutakin eroa kuin näkyvä ympäristö. Santorinin sanotaan olevan asuttu nykyään vain ja ainoastaan turismin tähden, ja se on Euroopan tunnetuimpia matkailukohteita. Ennen kuin nykyaikainen massaturismi alkoi, tuolloin Thira-nimisellä saarella ei asunut kuin kalastajia ja viljelijöitä.

Santorinille rakentaminen on vaikeaa ja uhkarohkeaa, sijaitseehan sen kainalossa toimiva tulivuori, Nea Kameni. Alue on muutenkin järistysherkkää. Lisäksi saaren oma maa-aines ei sovellu kunnollisen sementin tekoon, joten rakennustarvikkeet on laivattava saareen muualta.  Paikallisista materiaaleista tehdyt rakennukset ovat olleet herkkiä sortumaan luonnonmullistuksissa, ja kokonaisia kyliä on siitä syystä autioitunut. Tosin viimeiset tällaiset katastrofit ovat tapahtuneet 1950-luvulla.

 

Kamarin mustat rannat

Kylistä Kamari sijaitsee saaren matalalla länsisyrjällä tummien laavasorarantojen äärellä, ja sanotaan, että se on rakennettu kokonaan turismin tarpeisiin. Ihan toimiva kylä siitä kuitenkin on tullut kouluineen, sairaaloineen ja muine palveluineen. Toki merenpuoleinen osa kylää on pelkästään pienempää ja isompaa hotellia ja rantakatu tavernoita ja matkamuistomyymälöitä täynnä. Rakennukset ovat kuitenkin saaren perinteitä kunnioittaen rakennettuja ja kylä on varsin soma ja viihtyisä.

Kamarin rannoilla sileääkin sileämmiksi hioutuneet, enimmäkseen mustat ja harmaat pikkukivet muodostavat ”rantahiekan”. Koska väri on tumma, on ranta tulisen kuuma ja veteen ja sieltä pois on lähes mahdotonta kävellä ilman uimajalkineita. Pikkukivet ovat niin täydellisiä, että kotiin niitä on suorastaan pakko tuoda - jos ei muuten, niin yllättävän aidonnäköisinä makeisina!

 

 

Oian auringonlasku on nähtävyys

 

 

Santorinin pohjoispuolen kylistä kuuluisimmat ovat varsinaiset turistikohteet Oia, Imerovigli ja pääkaupunki Fira. Oian kuuluisat auringonlaskut ja erikoiset rinteeseen rakennetut valkoiset ja pastelliväriseksi rapatut pikku talot ovat taiteilijoiden kestosuosikkeja. Lähempi tarkastelu paljastaa, että suurin osa rakennuksista kalderan rinteessä on hotelleja.

Firan hinnat ovat Ateenan tasolla tai jopa korkeammalla, tuovathan laivat jatkuvasti turisteja kaupungin alapuoliseen satamaan - paitsi Kreikasta ja muista Välimeren maista, jopa suoraan Yhdysvalloista. Tunnelma on hyvin kansainvälinen. Firassa, Oiassa ja erityisesti Imeroviglin kylässä on useiden megaluokan elokuvatähtien ja julkkisten huviloita. Saaren yöelämä painottuu näihin kyliin. Kamari on rauhallisempi perhelomakohde.

 

 

 

Monia saaria – monta Kreikkaa

Ehkä lähestyvän syksyn lisäksi lamakin oli purrut Skopeloksen matkailuun, mutta saarella henki rauha. Rantakatu vilkastui tosin viikonlopuksi, mutta muuten saimme nauttia varsin leppoisista tunnelmista. Hotellin ja tavernoiden henkilökunnalla oli aikaa tarinointiin ja rannoilla on runsaasti tilaa, vaikka ainakin Kastani beachilla, Mamma mia -elokuvasta tutulla hiekkarannalla, olivat baarit vielä auki ja musiikki soi. Skopeloksen, ”pääkaupungin”, rannalta oli eräänä iltapäivänä jo aurinkotuolit pinottu pois, kun menimme päivänokosillemme lekottelemaan aurinkoon.

 

Skopeloksella oli vähän hotelleja, jos verrataan Santoriniin, ja isoja rantakomplekseja emme nähneet yhtään. Jonkinlaiset rantahotellit ovat lohkaisseet rantaviivaa Panormoksessa, mutta nekin sijaitsevat pinjametsän ympäröiminä omassa rauhassaan.

Skopeloksen vanha kaupunki vaikutti pääasiassa kreikkalaisten asuttamalta. Toki hotellejakin oli, onhan turismi Kreikan tärkein elinkeino. Lukemattomista portaikoista ja labyrinttimaisista sokkeloista huolimatta paikalliset onnistuivat liikennöimään ahtailla kujilla pikku autoineen ja skoottereineen. Silti heillä oli tilaa istuskella rupattelemassa naapurin kanssa rappusilla ja varta vasten ulos tuoduilla muovituoleilla. Tämä ei ole pelkästään mummojen harrastus, vaan kaikkia ikäluokkia näki asuttamassa kylää. Meille jäi vaikutelma, että  Skopelos on todella aitoa, elävää Kreikkaa.
 

Skopeloksella on toimiva julkinen liikenne. Edulliset linja-autot liikennöivät ”saaren ainoaa tietä”, mutta suuria kauppoja ei ole tarjolla edes Skopeloksessa. Etsimme esimerkiksi turhaan musiikkikauppaa, jossa olisi myytävänä äänilevyjä. Paikalliset tekevät sellaiset ostokset manterella Voloksessa, jonne on kolmen tunnin laivamatka. Laivoja Skopeloksen satamassa  vierailee tiuhaan, kuin busseja meikäläisellä linja-autoasemalla. Täältä on suora reitti myös Ateenaan.
 

 

Miten valita kohteiden välillä?

Milllaisille matkaajille siis suosittelisimme näitä kahta erilaista Kreikkaa? Molemmat sopivat parhaiten aikuisille pariskunnille. Kumpikaan saarista ei ole helpoimpia kohteita pikkulasten kanssa matkustettaessa. Santorinin jyrkästi syvenevät rannat vaativat uimataitoa ja Skopeloksen pakolliset siirtymät laivalla voisivat kiristää pienimpien hermoja. Korkeuserot ja rappuset tekevät kohteista mahdottomia liikuntarajoitteisille ja vaikeita vanhuksille.

Santorinin kaltaiset huvipaikat ilmeisesti puuttuvat Skopelokselta melko tarkkaan. Rantahotellin valitseva ei pääse hotelliltaan shoppailemaan ilman bussi- tai taksikyytiä Skopelokseen. Toisaalta Skopeloksen kylän kaltaista idylliä ei Santorinin turistihoukutusten takaa enää tavoita.

Kreikan monipuolisuudesta kiinnostuneille ehdottaisimme kohteiksi molempia. Santorinilla on uskomaton kaivausalue Akrotiri, joka on ehdoton nähtävyys, ja tulivuoriretkellä riittää ihmettelemistä. Skopelokseltakin pääsee meriretkille, ja purjehtijoiden välietappina se onkin aivan mainio paikka. Muinaismuistot ja arkeologiset alueet Skopelokselta valitettavasti puuttuvat lähes kokonaan. Saari soveltuu rauhalliseen oleskeluun ja aurinkoakkujen latailuun mitä parhaiten.

 

Itä-Kreetaa moottoripyörällä tukikohtana Agios Nikolaos

Kesän 2013 Kreikan-matkalla vuokrasimme moottoripyörän 10 päiväksi. Ajokilometrejä kertyi 1405. Tavallisesti emme ole ajelleet ihan niin pitkiä päivätaipaleita kuin tällä kertaa, mutta nyt meillä oli hieman isompi pyörä kuin tavallisesti. Vuokraamamme 650-kuutioinen Honda Transalp vei meidät tarvittaessa nopeasti paikasta toiseen, mutta soveltui myös vuoriston pikkuteille.

Matkamme varrella oli hienoja nähtävyyksiä ja upeita maisemia. Olimme etukäteen etsineet suunnilleen kaikki karttojen ja netin tuntemat arkeologiset nähtävyydet noin sadan kilometrin säteellä Agios Nikolaoksesta ja katselleet reittejä, joille sattuisivat sekä parhaat maisemat että rauniot. Knossos puuttui listalta jo useaan kertaan nähtynä.

Tässä vinkit ajoreiteistä ja katsastamistamme kohteista.

Koeajelu

Ajoimme vain lyhyen lenkin Agios Nikolaoksesta Elundan tienoille ja takaisin, n. 45 km. Saimme pyörän vuokraajalta jo neljän aikaan sunnuntaina, vaikka varsinainen vuokrauksemme oli sovittu alkamaan maanantaista. Pyörä otettiin Manoliksen vuokraamosta rantakadulta, vähän matkaa Siniseltä sillalta Elundaa kohti. Kruisailua ei siis laskettu varsinaisiin ajopäiviin. Lisäksi yhden päivän lepuutimme takamuksia meriretken merkeissä, joten ajopäiviä tuli 9.

Ensimmäinen ajopäivä

Suuntasimme Sitiaa kohden eli Kreetan itäkolkkaan. Tarkoituksemme oli katsastaa Gournian minolaisen kaupungin rauniot, mutta ne olivat vielä suljettuna. Myöhemmin pääsimme sisään tähän upeaan kaupunkiin, joka sijaitsee vain kymmenkunta kilometriä Ag. Nikolaoksesta etelään, Mirabello-lahden perukoilla.

Lahden pohjukasta avautuu aina Ierapetraan saakka ulottuva laakso, ja se on oli aika tylsää näkymiltään, mutta kun pääsimme ylös vuorille, matkalla oli oikein koreita maisemia. Tietysti näköalat olivat huikeat, mutta myös tie sinänsä oli upea: sitä reunustivat kukkivat punaiset, valkoiset ja vaaleanpunaiset oleanterit sekä keltaiset piiskaherneet. Matkalla oli mukavan näköisiä pikku kyliä, kuten Sfaka, Myrsini, Mesa Mouliana ja Exo Mouliana. Kylät kököttävät muurattuna rinteeseen kuin pääskysenpesät. Osa jää tiestä katsoen ylärinteen puolelle, osa taas on kielekkeellä, jonka tie oikaisee ”niskan puolelta”, esimerkiksi Tourloti. Se näkyy tielle vasta vähän matkan päästä, kun käännytään taas uuteen mutkaan tippaleipätiellä vuoren seinämällä.

Sitiaan on Agios Nikolaoksesta noin 65 kilometriä eli tunnin ajomatka. Jalkauduimme sataman tuntumassa ja nälkäisinä etsimme lounaspaikkaa. Meidät pyydysti Tzivaéri-rantatavernaan tehokkaan ystävällinen tarjoilija-tyttö. Tilasimme sitialaisten erikoisuuksien listalta Nerita-nimistä juustopiirakkaa. Se oli vähän kuin pieni pitsa tai lettu, jossa paistetun edamjuustomaisen kuoren alla oli toista happamampaa, pehmeää juustoa, ehkä fetaa. Sopiva suolapala pikku hiukaan.

Jatkoimme matkaa Sitiasta määränpäänä Vai palmurantoineen sekä Itanos, minolainen kaupunki. Itanoksen alue oli hyvin laaja ja kaivannokset aika lailla kasvillisuuden peitossa – ainakin tuolloin. Voihan olla, että tämäkin paikka siistitään, kun turistikausi etenee. Raunioalueen molemmin puolin oli oikein viehättävät rannat, joissa oli vain kourallinen ihmisiä. 

Toisin oli kuuluisalla Vain rannalla, missä sijaitsevat Euroopan ainoat luonnonvaraiset palmut. Niitä on kokonaiset metsiköt. Rannalla on palveluita ja kansaa, jopa näin kesäkuussa. Palmut olivat kyllä hauska näky! Ylänkö laskeutuu niin salakavalan loivasti rantaan, että tuntuu kuin palmuja alkaisi kasvaa ylhäällä vuorilla ja sitten onkin vastassa jo merenranta. Ylänkö on sinänsä aivan upean näköistä, jylhää aluetta. On siellä kyllä kasteltuja viljelyksiäkin, mutta yleisilme on hyvin aava ja karu.

Matkamme jatkui kohti seuraavaa etappia, Palekastroa, josta rantaan vievän tien päässä ovat Roussolakosin minolaisen kaupungin rauniot. Esillä oli talojen kivijalkaa, vesisäiliöitä, säilyneitä katukiveyksiä jne. Muutama palatsinosa oli näytillä katoksen alla.

Ajoimme takaisin majapaikkaamme samaa päätietä Sitiasta. 205 km tuli päivän ajokilometrilukemaksi.

Toinen ajopäivä

Lähdimme ajamaan Ierapetraa kohden aamukymmeneltä. Matkaa sinne on vain 36 km Agios Nikolaoksesta, ja se taittui hujauksessa, sillä tie Pachia Ammoksesta Ierapetraan on nopea. Se kulkee pääasiassa viljeltyjä laaksoja pitkin. Ympäröivien vuorten kalliomuodostelmat ovat hienoja. Tulee mieleen, ovatko jumalat käyneet kivisotaa näillä rinteillä, kun järkäleitä on viskelty hujan hajan.

Rauniobongauksemme jatkui: Ierapetrasta jatkoimme itään Makrigialokseen. Siellä ovat löydettävissä minolaisen ja roomalaisen huvilan jäänteet. Niille tosin pääsi vain aidanraosta livahtamalla.

Seuraava kohde oli valittu reitille puhtaasti siksi, että siitä löytyi netistä maininta ”mahtavana moottoripyöräreittinä”. Suuntasimme pikkuiseen Xerokambosin kylään. Sitiaan vievältä tieltä käännyimme Borin kohdalta Zirokseen ja sieltä Xerokambosiin. Tie oli hyvin kapea, vain ”yksikaistainen”, mutta juuri sopiva moottoripyöräilyyn. Matkalla on idyllisiä pikkukyliä, joiden läpi mutkitellessaan tie entisestäänkin kapenee.

Laskeutuminen vuorilta alas rantaan Xerokambosiin oli aivan huima. Vuoret olivat kuivat ja karut, maisemat kuin kuusta. Louhikkoa ja kituliasta pensaikkoa silmänkantamattomiin. Rotkot raatelivat maisemaa. Tie voisi olla miellyttävämpi toiseen suuntaan ajettuna, jos kärsii korkean paikan kammosta. Terasseista huolimatta reitti on niin jyrkkä, että takaistuimella sai tehdä tosissaan töitä, että ei olisi työntänyt kuskia ohjaustangolle.

Xerokambosissa oli hienot rannat ja hengästyttävät näkymät rotkoon, joka aukeaa aivan rantaan saakka. Itse kylä on vaatimaton, lähinnä siellä tuntuu olevan vuokrahuviloita.

Myös Xerokambosista Zakroksen suuntaan on erittäin hienot näkymät. Reitti kulkee paikoin rotkon reunamia, sitten eteen aukenee laakso, jossa on oliivi- ja sitrusviljelmiä silmänkantamattomiin. Tie kiemurtaa mukavasti kuin joenuoma puiden lomassa.

Zakroksesta käännyimme kohti seuraavaa etappiamme Kato Zakrosta, eli ”Ala-Zakrosta”. Siellä on erittäin kauniit minolaisen palatsin ja kaupungin rauniot. Raunioalue oli avoinna yleisölle, sisäänpääsystä perittiin 3 euroa hengeltä. Opasteet eivät olleet erityisten hyvät, sama teksti joka kyltissä, mutta siinä oli kuitenkin perustietoa paikasta. Kartta selvensi, missä kohtaa rauniolabyrinttiä kulloinkin ihmetteli.

Zakros on ollut erittäin kaunis paikka muinaisten minolaisten asustaa. Ranta on kuin keidas karun erämaan jälkeen, kun lopulta saavuttaa tuon syrjäisen kolkan. Tien kiertyessä viimeisen vuorenrinteen ympäri, kun alhaalla tyrskyt lyövät teräviin, mustiin kallioihin, näkyviin sukeltaa vihreä, kukkiva laakso. Sypressit seisovat ryhdikkäinä ja voi kuvitella, miltä mahtavat muinaiset temppelit pilaririvistöineen ovat näyttäneet, sillä rauniot näkyvät rinteeseen hienosti.

Palasimme Agios Nikolaokseen reittiä Zakros, Adravasti, Atsokeramos, Paleokastro, Sitia. Vrissidin kautta olisi ollut tarkoitus ajaa, mutta missasimme risteyksen. Oli aivan pakko pitää jäätelönsyöntitauko Myrsinin näköalatasanteella, mutta sieltä kyllä kannatti katsella Mirabello-lahtea. Loppumatkan alamäkijarruttelu vei viimeiset voimat takapenkkiläisen käsistä. Perillä ihmettelimme lahdelta vyöryvää sakeaa pilveä, joka majoittui Gournian laaksoon. Siellä nähtävästi illalla satoi.

250 km kirjattiin ajopäiväkirjaan.

Kolmas ajopäivä

Starttasimme klo 10 maissa Iraklionin suuntaan. Ajoimme vanhaa kansallistietä Neapolin kautta. Laaksossa tie kulkee mielenkiintoisten viljelyskylien läpi. Ne ovat täynnä vanhojen vesipumppumyllyjen luurankoja. Kun vuoret on ylitetty, rannikolla on tiheässä pikku taajamia. Milatos ja Sissi ovat kyllä nykyään melko lailla turisteille rakennettuja. Villa sitä ja villa tätä, myytävänä. Kauempana rannasta asutus oli idyllisempää ja rakennuskanta vanhempaa.

Iraklioniin oli helppo ajaa. Tosin etsimme tovin pysäköintipaikkaa, mutta lopulta parkkeerasimme muiden kaksipyöräisten sekaan pysäköintikieltomerkin huomaan. Siinä ajokki meitä muutaman tunnin päästä kiltisti odotti.

Ihan vieressä oli arkeologinen museo. Sinne oli vapaa pääsy, mutta näyttely oli aika köyhä remontin takia. Kahden kerroksen näyttelyssä oli esillä vain patsaita alakerrassa ja ylhäällä Knossoksen seinäfreskoja.

Museosta läksimme satamaa kohden. Iraklionissa on hyvät ostosmahdollisuudet. Kävelykaduilla on turistiliikkeitä ja muotibutiikkeja. Kävelimme rantaan aikomuksena käydä linnoituksessa, mutta sitten keksimmekin että historiallinen museo on lähellä. Panimme merkille, että rantavallituksen tuntumassa oli kaivettu näkyville vanhaa rakennuskerrostumaa. Ehkä on aiottu tehdä parkkipaikka, mutta onkin päädytty arkeologisiin löydöksiin.

Historiallinen museo maksoi 5 euron pääsylipun kummaltakin, mutta oli sen arvoinen. Siellä oli aluksi esillä asutuksen vaiheet ja vanhimpia karttoja. Sitten lähdettiin ruukkujen, rahojen ja muiden löydösten kautta huone huoneelta ja kerros kerrokselta, joita rakennuksessa oli viisi, eteenpäin aina viime sotiin saakka. 

Paluumatkalle lähdimme neljän hujakoilla. Museon kulmalta alkoi heti viitoitus Agios Nikolaosta kohti eli uudelle tielle. Matkaan ei mennyt tuntiakaan, kun ajelimme kahdeksaakymppiä, parhaimmillaan satasta. Pilviä näytti kertyvän vuorten huippujen ylle.

Mennessä vanhaa tietä ajettiin pari tuntia, takaisin tultiin uutta tietä alle tunnissa. Mittariin tuli 158 km.

 Neljäs ajopäivä

Päämääränä ”Zeuksen syntymäluola” Psyhrossa. Ensin kuitenkin Agios Nikolaoksen yläpuolella vuorenrinteessä sijaitsevaan Laton doorilaisen kaupungin raunioille. Lato on ollut kaupunkivaltio, joka on muinoin hallinnut koko lähialuetta. Agios Nikolaos on ollut sen Kamara-niminen satama.

Latoon ajoimme Kritsan tien kautta. Iloksemme huolellisesti aidattu kohde oli avoinna turisteille. Lato on ehkä kauneimpia raunoita, joita tällä matkalla näimme. Se on rakennettu vehreälle alueelle vuorten väliseen satulaan kauniista harmaasta kivestä. Rakennelmia on jäljellä sen verran, että mielikuvitusta käyttämällä on helppo loihtia silmiinsä näky muinaisesta loistosta. Päivä oli pilvinen ja saimme pari pientä sateen ripsausta osaksemme, mutta emme kastuneet.

Jatkoimme Kritsan kuvankauniiseen kyläidylliin. Kun turistien kansoittamalta pääkadulta poikkeaa sivukujille, voi nähdä Kreetan lähimenneisyyteen.

Kritsasta ajoimme ylös vuorelle. Oppaanamme oli kyltti, jossa suunta annettiin Lassithin tasangolle. Kartasta näimme, että pitää ajaa pätkä valkoisella merkittyä tietä, mikä tarkoittaa että se on päällystämätön. Näitä on koettu, joten päätimme jatkaa matkaa. Ainahan pääsee takaisin sieltä, mihin on onnistunut ajamaan, jos vaikka eteenpäin ei pääsisikään!

Maisema oli erittäin kaunista. Vuohet, joita vuorenrinteet suorastaan vilisivät, olivat tehneet puista taideteoksia. Puut oli parturoitu sateenvarjon muotoon, eli missä vain suu yltää oksiin ja takasorkat maahan, se syödään. Parhaimmillaan oli puista syöty alaoksien lisäksi myös yläpuoli, eli vuohet todellakin myös kiipeävät puihin laiduntamaan.

Katharon tasangolle asti meni ihan hyvin, mutta sitten tie kirjaimellisesti hupeni alta. Peltojen sivua johti todella pieni raitin pahanen, mutta viitta Lassithille vievästä patikkapolusta tien alussa kuitenkin oli. Lähdimme rohkeasti jatkamaan matkaa.

Tätä reittiä emme halua suositella ajotaitojaan epäileville eikä ainakaan autolla ole mitään asiaa kyseiselle polulle. Tie oli hiekkaa ja soraa ja pahimmat kurvit ja sortuma-altteimmat kohdat oli betonoitu. Ajaminen oli varsinaista taiteilua, ja voi sanoa, että onneksi takapenkkiläinen on kokenut ratsastaja, sen verran paljon ”jalustimilla” seisomista taival vaati. Pari pätkää piti kyytiläisen kävelläkin, jotta kuski sai rauhassa sompailla pyörän kivien ja kuoppien välistä tai jyrkästä mutkasta. Yhtään ihmistä emme kohdanneet koko ajon aikana, mutta vuohia riittävästi. Kartan mukaan ajelimme pitkät matkat noin 1200 metrissä, paikoin jopa 1400 m korkeudessa.

Lopulta putkahdimme Mesa Lassithin tienoilla päätielle. Teki mieli suudella asfalttia. Tässä päässä äskeiselle reitillemme osoitti kyltti, jossa oli maastoauton kuva. Kameli olisi ollut totuudenmukaisempi.

Ajoimme alas tasangolle. Agios Konstantinos, Ag. Georgios, Avrakontes, Kaminaki, Magoulas, Psyhro. Pikku kylät seurasivat toistaan, tavernoista huiskuteltiin ja kutsuttiin syömään. Psyhrolla oli kuitenkin jotain enemmän tarjottavana: 1537 m korkea Dikti-vuori kätkee 1025 m korkeudella kylkeensä tippukiviluolan, jossa itse ylijumala Zeus on syntynyt.

Neljän euron tiketillä pääsimme katsomaan värivaloin valaistua luolaa, missä vesi on vuosituhansien ajan kuljettanut kallion sisältä mineraaleja muodostaen mielikuvitusta kiehtovia muotoja. Näimme Zeuksen peiton, kylpyammeen ja lyyran. Luolaa on iät ajat käytetty palvontapaikkana. Nykyturisti jättää sinne kolikoita, muinainen kulkija vaikkapa savifiguureja, kultaa tai sotakirveen.

Palasimme asfalttitietä, joka sekin nousi aika mukaviin korkeuksiin. Juomatauolla limppari ei halunnut pysyä tölkissä, ihmekös tuo, kun GPS näytti korkeuslukemat 1026 metriä merenpinnasta. Oli myös varsin viileää. Taivas oli pilvessä ja kova tuuli puhalteli. Tie oli paikoin märkä, mutta emme sentään joutuneet sateeseen.

Matkamme varrella oli todella kauniita ja karuja vuoristomaisemia, vihantia jokilaaksoja ja idyllisiä pikku kyliä, joissa mummot myivät tien varressa hunajaa, pontikkaa, pähkinöitä ja hedelmiä. Mesa Potami, Roussakiana, Exo Potami, Argironero, Zenia, Amigdali ja Ano Amigdali esimerkiksi sijaitsevat vuoren rinteitä kiertelevän tien varressa. Erään kylän lämpömittari näytti 18 astetta, joten ei ihme, että sortseissa ja T-paidassa ajavia palelsi.

Lopulta käännyimme Drasista takaisin Agios Nikolaokseen Karteridesin ja Exo Lakkonian kautta. Kilometrejä 116. Perillä Ag. Nikolaoksessa oli kiire ostamaan Rakomeloa, hunajalla ja yrteillä maustettua rakia. Lämmin juoma ja kuuma kylpy elvyttivät matkaajat taas etelän tunnelmiin.

Viides ajopäivä

Lähdimme liikkeelle tänä aamuna melko ajoissa, noin puoli kymmeneltä. Sää ei vaikuttanut oikein suotuisalta, sillä vaikka Ag.Nikolaoksessa paistoi aurinko, oli varsinkin pohjoisessa vuorten päällä mustaa pilveä. Päätimme siksi lähteä etelään, Ierapetran suunnalle. Siellä näytti vähän aurinkoisemmalle, vaikka korkeita pilviä nosteli kyllä kaukana vuorten takana.

Ajoimme aluksi Ag.Nikolaos – Sitia –tietä ja käännyimme Fortin kohdalta Pirgoksen suuntaan. Pirgos oli ihan pikkuinen kylä. Joku mummo talutteli vuohta ja appelsiinisato kypsyi puissa. Hurautimme lähinaapuriin Kalo Horioon, kylien väliä on vain jokunen sata metriä.

Kalo Horiosta lähti oikein kiva ajoreitti. Se ei ollut liian jyrkkä mutkiltaan eikä rinteiltään, sitä voisi suositella sellaisillekin, joilla ei vielä ole kovin paljon ajokokemusta Kreikasta, tai jos korkeat paikat pelottavat.

Ajelu moottoripyörällä käy Kreikassa aromaterapiasta. Mausteiden tuoksut, pinjapuiden pihka ja silloin tällöin eukalyptuksen kirpeä aromi tuntuvat selvinä. Oleanterien tuoksu käy nenään kuin parfyymi. Muutenkin ajellessa näkee kaikenlaista. Vuohet ja lampaat eivät helposti pelästy ennen kuin pyörä hidastaa ja ne huomaavat ihmisen. Linnustoa näkee paljonkin: haukat ja ilmeisesti jopa kotkat kaartelevat vuorten rinteillä usein jopa alapuolellamme solien ja rotkojen nousevissa ilmavirtauksissa. Sellaisiakin otuksia näkee, joita ei muuten tietäisi täällä asuvankaan: näätiä, kettuja ja mäyriä makaa teiden varsilla, valitettavasti kylläkin vainaina. Kirkkaanvihreitä sisiliskoja voi vilahtaa tien yli. Onneksi ne ovat vikkeliä eivätkä jää alle. Pääskyset ilmeisesti löytävät pyydettävää tien pinnan tuntumasta, sillä niitä sukkuloi aivan pyörän edestä, hyvä ettei pinnojen välistä.

Maisemiltaan monipuolinen reitti kulkee Kalo Horiosta (suomeksi Hyvä kylä) sellaisten kylien kautta kuin Prina ja Kalamafka, josta käännytään Ierapetran suuntaan läpi Psathin ja Kamaran. Ohitetaan Bramianon tekojärvi. Pian ollaan Potamissa, Ierapetran esikaupungissa, jossa on kasvihuoneita vieri vieressä riveittäin, varmasti satoja. Ei kovin kaunista mutta mielenkiintoista nähtävää.

Ajamamme reitti on hyvin kaunis. Välillä maisemaan ilmestyy hurjia rotkoja ja mielikuvituksellisia kalliomuodostelmia, välillä näkyy laaksoja viljelyksineen ja hedelmätarhoineen. Jossakin kohtaa ajetaan jokilaakson halki ja jopa moottoripyörän pärinän läpi kypärän suojaamiin korviin kantautuu kaskaiden kuoro ja rastaiden tai satakielten liverrys. Välillä tie sukeltaa rinteellä kasvavien pinjojen tunneleihin. Ajetaan myös pikku kylien lävitse kujia mutkitellen, melkein talojen rappusten ylitse. Joka kylästä löytyy taverna valmiina kestitsemään ohikulkijaa.

Ierapetrassa parkkeerasimme käytännössä suoraan kaupungin arkeologisen kokoelman oviaukkoon. Sisäänpääsystä perittiin 2 euroa per nuppi eikä esineitä saanut valokuvata. Ihan hyvä ja mielenkiintoinen kokoelma. Oli ruukkuja, lamppuja, hauta-arkkuja minolaiselta ajalta ja patsaita kreikkalais-roomalaiselta ajalta.

Kävimme linnoituksessa. Kun palailimme kohti museota ja pyöräämme, alkoi sataa. Puikahdimme ikkunasyvennykseen parvekkeen alle suojaan. Seisoimme siinä vajaat puoli tuntia, minä aikana katu ehti muuttua joeksi ja sitten palautua taas melkein ennalleen. Edelleen ripeksi vettä, kun jatkoimme Mirtosiin.

Mirtosissa söimme rantatavernassa odotellessamme kovan sadekuuron loppumista. Kun teimme lähtöä, ystävällinen tavernoitsija jopa kuivasi pyörämme satulan!

Lähdimme kotimatkalle suorinta ja nopeinta reittiä eli Ierapetran kautta pikatietä Ag. Nikolaokseen. Kaupungin jälkeen alkoi todella sataa. Laakso, jota pitkin tie kulkee, oli ihan harmaa ja ympäröivät vuoret pimeän pilvimassan peitossa. Raskaat pisarat piiskasivat meitä, mutta emme silti onneksi joutuneet varsinaiseen kaatosateeseen. Matka meni suht joutuin ja Ag. Nikolaoksessa tiet olivat melko kuivia ja aurinko paisteli. Oli sielläkin silti satanut.

120 km ajettu.

Kuudes ajopäivä

Crete Aquarium, Kreetan Akvaario, oli mainio paikka! Tosi isoja kaloja uiskenteli katselukorkeudella suurissa altaissa. Luolamaisessa sokkelossa oli sininen valaistus, joten kirkkaissa akvaarioissa harmaatkin kalat oikein hohtivat. Kalojen nimet ja lajit olivat monella kielellä, mutta tietysti suomi puuttui. Toisaalta, onkohan kaikilla niillä edes suomenkielistä nimeä?

Ajoimme Iraklionin kupeessa Gournesissa sijaitsevalle akvaariokeskukselle melekosta haipakkaa suoraan uutta tietä pitkin. 60 – 90 km/h ei tunnu ihan järkevältä eikä turvalliseltakaan, kun vaatetta on vain toppi ja sortsit ja ainut turvavaruste on kypärä, mutta ainakin matka joutuu. Mitään vaaratilanteita meillä ei ole reissuillamme ollut, mutta paluumatkalla näimme kolarin. Paikalle oli juuri saapunut poliisi ja ambulansseja. Keltainen pikkuauto oli tuhannen tuusan nuuskana. Moottorin osia oli levinnyt pitkin molempia kaistoja.

Ennen paluumatkaa käväisimme Iraklionissa tuliaisostoksilla. Takaisin ajellessamme poikkesimme Maliasta vanhalle tielle. Archeological site –kyltti houkutteli meidät rantaa kohden, ja sieltä löytyi hienosti toteutettu kaivauksen esittely. Minolainen palatsi oli nähtävissä sekä hoidettuna rauniokenttänä opastekilpineen että museossa pienoismalleina. Itse raunioita ei ollut mitenkään jälleenrakennettu, mutta pienoismallit olivat hienot kuin Knossos konsanaan.

Maliasta jatkoimme ajelua vanhaa tietä pitkin. Jokin harhalenkkikin tuli tehtyä, sillä koska vanha kansallistie oli uuden tien korjauksen kiertotienä, piti ajella vielä pienempiä teitä rantakylien läpi.

Olimme tällä kertaa hyvissä ajoin Ag. Nikolaoksessa. Sääkin oli aurinkoinen koko päivän. Kuuden aikaan illalla Kreetalla oli 6 Richterin maanjäristys, mutta se ei tuntunut kylässämme emmekä huomanneet mitään. Ajoimme 141 km.

Seitsemäs ajopäivä

Ajelimme Eloundan kautta Neapoliin. Nousimme vuoristoon Plakasta. Matkalla oli monta mukavan näköistä pikku vuoristokylää, kuten Vrouhas, Skinias, Dilakos ja Nofalias. Tie kierteli pohjoisen jyrkkiä rantoja monen sadan metrin korkeudessa. Paljon autioita taloja ja taajamia, joissa tuntui toimivan vain taverna ja kirkko. Nykyään täällä ylhäällä, kaukana kaikesta, viuhuvat tuulivoimalat, ja aurinkokennot keräävät taivaallista voimaa.

Nousimme vielä korkeammalle, kun loittonimme rannasta ja suuntasimme kohti Neapolia. Maisemat olivat todella upeita. Kartan mukaan ympäröivät vuoret ovat 600 – 800 metrin korkuisia, ja tie kulki usein näiden vedenjakajien poikki. Alueen korkein toppa siintelee saavuttamattomissa 1793 metrissä, sepä jo on jotakin!

Neapoli tuli esille vuorten välistä kuin hohtava helmi kauniissa laaksossaan. Kävimme kahvilla ja otimme kyytipojaksi mukavat toastit, lämpimät kinkku-juusto-tomaattileivät joiden kanssa lautasella oli läjä sipsejä. Kuumaa kahvia seuraa usein lasi kylmää vettä, niin täälläkin.

Sitten ratsauduimme taas pyörälle ja ajelimme Mesa Potamiaan ostamaan mummoilta hunajaa. Tie oli paljon hitaampi, mutkaisempi ja pitempi kuin muistimmekaan, mutta lopulta olimme perillä ja ensimmäinen mummo jo ojenteli tien varresta käsiään: ”Tänne, tänne, turistit!” Nämä kävivät heti koukkuun ja mummo oli yhtä hymyä. Mummo myi meille hunajaa, oreganoa ja hunaja-rakia, sekä syötti hunajassa uitettuja pähkinöitä ja makeita pikku luumuja. Tuotteiden hinnat olivat samoja tai hilkun korkeampia kuin rantojen turistikohteissa, mutta jospa rahat menivät meiltä suoraan tuottajille, ja saamamme tavara oli taatusti tuoretta.

Käännyimme samaa tietä takaisin, mutta teimme vielä mutkan Kritsan kautta pikkutietä pitkin, ja huomasimme rinteessä Laton raunioille johtavan vanhan terassipolun. Onkin varmaan ollut luontevaa kulkea hallintokaupunkiin sieltä, Lakkonian viljavan tasangon kautta. Kunpa pääsisi kurkistamaan menneisyyteen!

Perillä Ag. Nikolaoksessa laskimme, että ajettua tuli 120 km.

Kahdeksas ajopäivä

Tutkimusmatkalle! Tarkoituksena selvittää hotellimme parvekkeelle näkyvän rotkon salaisuus. Vuorenseinämässä Mirabello-lahden pohjukan paikkeilla erottuu jyrkkä, V:n muotoinen rotko. Olimme kiikaroineet sitä ja ihmetelleet, mikä se on, kun kartat eivät sitä oikein mainitse. Eilisiltana ostimme 1:100 000 Itä-Kreetan kartan, ja siitä löytyy rotkolle nimi: Ha. Itse asiassa rotko komeilee kartan kannessa!

Ajelimme Pahia Ammosta kohti kun huomasimme, että suljetulla Gournian raunioalueellahan kulkee ihmisiä. No, sepäs ei enää ollutkaan suljettu! Kaivaukset olivat täydessä tohinassa. Ilmeisesti ne oli aloitettu vasta näinä päivinä, sillä vielä pakattiin säkkeihin raunioilta niitettyä heinää ja rikkaa.

Hieno on ollut antiikin Gournia! Maksoimme 4 euroa kahden hengen sisäänpääsystä ja kolusimme raunioita toista tuntia. Arkeologit kaivoivat hakuin ja rapsuttivat harjoin ja rikkalapioin palatsin aluetta ja kylän itäistä reunaa. Pääsimme ihan läheltä seuraamaan prosessia.

Gourniasta aloitimme oman tutkimusretkemme. Ajoimme ensin turhaan Pahia Ammosin kylältä Ierapetran tietä Monastirakin suuntaan, mutta se reitti ei vienyt perille, koska emme kehdanneet  ajaa meluisalla ajokillamme pikku kylän läpi.

Puikkelehdimme rotko näköpiirissämme pienteollisuusalueelle, jossa vuorta lähimpänä sijaitsevan laitoksen kiertämällä pääsimme ajamaan ihan rotkolle asti. Tie oli soratietä ja Han kanjonille, Faragi Halle, oli kyltit. Itse rotko oli vaikuttava. Vesien sileäksi uurtamat seinämät reunustivat vain muutaman metrin levyistä halkeamaa jyrkässä kalliossa. Alhaalla kilkattivat vuohien kellot, mutta rotkossa kaikui aavemainen nauru! Jokin lintu se varmaan oli…

Ylös johti sinisin täplin merkitty kiipeilyreitti tasanteelle, mistä näki kallionhalkeamaan. Kanjonissa oli betonoitu allas, jossa välkkyi vesi. Seinässä oli vaijeri, josta saattoi pidellä kiinni kapeaa kielekettä edetessään. Näköalat olivat hienot ja rotko vaikuttava.

Pois ajoimme pitkää, suoraa tietä, joka johti läpi oliiviviljelmien ja teollisuusalueiden Sitian tielle. Sieltä olisi ollut helppo löytää Halle, kun olisi hoksannut lukea karttaa paremmin.

Seuraava etappimme oli Mohlos. Se oli pikkuinen kalastajakylä ihan Mirabello-lahden suulla. Tosin kalastajuuskin taitaa nykyisin palvella pääasiassa turismia, sillä ranta oli vieri vieressä pikku tavernoita ja rinteet turistivilloja. Itse kylä oli kuitenkin todella idyllinen ja siellä oli silmän iloksi paljon kivoja yksityiskohtia, kuten erään tavernan hedelmälaatikoista ja ajopuista tehty kalustus ja muuan pikku baari, joka oli sisustettu katottoman talonröttelön raunioihin.

Kylän edustalla on pieni saari ehkä sadan metrin levyisen salmen takana. Sen rannalta erottuvat selvästi rauniot. Myös Mohloksessa on pieni arkeologinen kohde: parkkipaikan reunamilla on saven- ja pronssinvalajien talosta osa kivijalkaa kaivettuna esiin. Osa on tien ja rakennusten alla, kertoo opastekyltti.

Menimme lounaalle tavernaan, joka sijoittui mukavasti kylän ja meren ”nurkkaukseen”.

Huomasimme ruokalistalla grillattua mustekalaa ja näitä otuksia kuivamassa narulla. Pian lonkerot olivat grillattuina lautasellamme!

Poistuimme Mohloksesta Sfakan kautta Sitian tielle. Paluumatkalla poikkesimme Tholoksen rantaan, jonka näimme tieltä ylhäältä vuoren rinteessä. Ranta on ainakin puoli kilometriä pitkä hiekkabiitsi, jossa oli väkeä vain kourallinen. Kavousin kylästä sinne oli 3,5 km matka oliiviviljelmien läpi.

Ajoimme sitten takaisin Ag.Nikolaokseen. Tänään oli lämmin ajella 104 km.

Yhdeksäs ajopäivä

Ensin katsastimme Ag. Nikolaoksen markkinat. Lähtiessämme kaupungista ennen yhtätoista näkyi mittarissa jo 33 asteen lämpötila.

Ajoimme suoraan Ierapetran kautta Mirtosiin. Valitsimme tarkoituksella tämän nopean reitin, jotta ehtisimme katsastaa Mirtosin konkreettisesti hyvän sään aikaan, sillä viime vierailuamme haittasi sade.

Ierapetran jälkeen iski vastaan varsinainen kuumuus. Lämpötilaa ei tullut tarkistettua, mutta jos lähtiessä Ag. Nikolaoksessa oli 33 asteen helle, tämä lähenteli neljääkymppiä. Tuulikin oli vaimea, viime kerran jyrisevä aallokko oli lauhtutunut vihreiksi mainingeiksi, jotka vyöryivät laiskasti Mirtoksen pitkään, kapeaan hiekkarantaan. Nätti rantakohde käsittää pari rannanmyötäistä katua, joista erkanee rantaan päättyviä kujia. Rannassa kulkee kävelykaista tavernoiden ja niiden rantakatosten välissä. Rantaan, kolmisen metriä alemmaksi, johtaa sieltä täältä portaat.

Jatkoimme matkaa. Nousimme ylös vuorelle Mythiä kohden. Huomasimme, että tien varressa oli viittoja myös kuuluisan Sarakinan rotkon vaelluspoluille. Rotko oli varsin kaunis ja vehreä laakso viljelmineen, ja sen kiertävä tie ylös Malesiin ja siitä eteenpäin Anatoliin oli todella upeaa maisemareittiä. Tie ei ollut vaikea ajaa tai pelottavan jyrkkäkään. Kauempana korkeat huiput hohtivat kirkkaina ja Sarakinaa ylempänä maasto oli jylhää mielikuvituksellisine kalliomuodostelmineen.

Anatolista suuntasimme Kalamafkaan, mistä viimeksi jatkoimme matkaa Ierapetraan mutta nyt siis toiseen suuntaan kohti Kalo Horiota. Sinne päästyämme katselimme vähän tarkemmin paikkoja. Kylässä on paljon korkeuseroja, pikku kujia ja rappusia. Hylättyjä, huonokuntoisia rakennuksia näkyi useita, mutta paljon oli myös arkisen aherruksen merkkejä, kuten pyykkejä kuivumassa. Vasta kylän merenpuolimmaisella sivulla alkaa löytyä turisteille rakennettuja villoja, mutta niitä ei ole ihan niin merkittäviä määriä kuin Iraklionin ympäristössä.

Päätimme pistäytyä vielä toisessa mieleen jääneessä kylässä, joten ajoimme vielä toistakymmentä kilometriä kaakkoon, lahden loppupäähän ja vuorten kupeeseen. Pahia Ammoksesta lähtee tie Sitiaan. Siitä pitää ajaa vielä vuorten syliin, pieni pätkä nousua ja loitommas merestä, ja lopulta tullaan Kavousiin. Jos on matkalla Sitiaan, kylä vain surahtaa ohitse. Kun sen sijaan erkanimme läpiajotieltä, idyllisiä pikku kujia rupesi löytymään, sitten myös kirkko, kauppoja, koulu… Tämä osa Kavousia ei näy ohikulkijan silmiin. Läpiajotien rannan puolella on maaseutumaisempaa asutusta, voisi sanoa, että omakotitaloja puutarhoineen. Nyt löytyi aitoa Kreetaa! Kavousissa ei juuri turistiasetelmaa näy, koska rantaan on yli kolmen kilometrin matka.

Ajelimme sitten takaisin päin kohti Ag. Nikolaosta. Oli aika palauttaa Transalp. Viimeisenä päivänä pärräsimme 145 km. Kaikkiaan olimme ajaneet 1405 km!

Skootterilla pitkin poikin Epirusta – kiintopisteenä Parga

Kesällä 2012 asuimme kaksi viikkoa Pargan keskustassa viihtyisässä huoneistohotelli Gogozotosissa.Vuokrasimme kymmeneksi päiväksi Kymco 250 -skootterin. Ajoimme yhteensä 1100 kilometriä.

Moottoripyörän vuokraamiseen Kreikassa vaaditaan pyörän kokoon soveltuva ajokortti, eli meillä mies ajaa, emännän kortti kun on ajalta jälkeen automaattisen abc:n. Lisäksi vuokrausvaatimuksiin kuuluu vähintään vuoden ajokokemus kyseisessä korttiluokassa. Me huristelemme kotimaassa Moto Guzzilla.

Kreikan liikenne voi näyttää kaaokselta, mutta temperamentin takana kreikkalaiskuskissa asuu pieni lehmä tai ainakin sellaisen hermot. Meille ei ole koskaan sattunut mitään erityisiä vaaratilanteita. Toki oma asenne ja ajotaito ovat avainasemassa. Mutta eihän Kreikassa tarvitsekaan kaahata pyörällä! Useimmiten maksiminopeus on 60 – 70 km/h, vain moottoriteillä päästellään kahdeksaakymppiä ja satasta. Vuoriston serpentiinejä ajellaan hölkkävauhtia ja ihaillaan maisemia.

Kävimme pyörällä seuraavissa huomionarvoisissa kohteissa:

Ali Pashan linna aivan kylän lähituntumassa.

Linnasta käsin Pargaa ja ympäristöä hallitsi 1800-luvulla turkkilainen Ali Pasha. Linna rakennettin 1814 ja sen hyvin säilyneet rauniot näkyvät Pargan yläpuolella korkealla kukkulan laella. Sinne pääsee myös maantiejunalla. Matkaa on maanteitse 3 – 4 km.

Ajo-ohje: Pargasta pohjoiseen 3 km, Anthousan kylästä Trikorfon suuntaan ylös kukkulalle.

Igoumenitsan arkeologinen museo.

Igumenitsa on yksi Kreikan tärkeimmistä satamakaupungeista. Täältä pääsee läheiselle Korfun saarelle ja vaikkapa Ateenaan tai Italiaan. Kaupunki on iso ja ilmeeltään melko yleiseurooppalainen.

Museo on uusi, viihtyisä ja ilmastoitu. Näyttely sisälsi mm. nuolenpäitä ja keihäänkärkiä sekä kolikoita. Mielenkiintoista oli tarkistaa kartasta, mitä löytöjä missäkin päin on tehty. Ne näkyivät valopisteinä, kun painoi nappia.

Museossa oli myös hyvin säilynyt roomalainen sotilaan varustus ja hautojen osalta näyttely oli valaiseva. Eri aikoina on ollut erilaisia tapoja haudata: on esimerkiksi tuhkattu ja uurnaan laitettu ”aarteet” mukaan.

Ajo-ohje: 48 kilometriä Pargasta luoteeseen. Perdigasta valitsimme rantareitin.

Nikopoliksen arkeologinen alue  ja museo.

Lähellä Prevezaa sijaitsee Nikopolis, jossa on säilynyt hienona maisemamuistomerkkinä pitkä pätkä roomalaista muuria. Aktionin salmen meritaistelussa v. 31 eaa keisari Oktavianus voitti Markus Antoniuksen ja Kleopatran laivaston. Nikopolis perustettiin voiton kunniaksi, ja nimi tarkoittaakin Voiton kaupunkia.

Parin kilometrin päässä Prevetzan laitamilla on uusi, hieno museo, jossa myös lapset on otettu kivasti huomioon. Siellä säilytetään alueelta löytynyttä esineistöä ja kerrotaan sen historiasta.

Ajoreitti: Pargasta Prevezaan päin n. 70 km E55/18-tietä, tielle 22 Kanalin jälkeen. Seuraa opasteita.

Kassopin arkeologinen alue. Zalongon muistomerkki.

Etsimme kiinnostavaa Kassopin kaivausaluetta, joka mainitaan eri lähteissä. Se on lähellä Zalongon muistomerkkiä, joka toimii hyvänä johtotähtenä, koska näkyy niin kauas. Matkan varrella on Kamarinan pikkukylä (Zalongo), jossa on hyviä näköalatavernoita.

Zalongon muistomerkki kertoo surullisesta tapauksesta turkkilaisvalloituksen ajalta. Kylän naiset ja lapset hyppäsivät rotkoon välttyäkseen vangituksi tulemiselta. Viimeisen matkansa he taivalsivat tanssien yhdessä yli partaan. 60-luvulla rakennettu muistomerkki esittää tanssivia figuureja, jotka kohoavat valtavina vuoren jyrkänteellä. Muistomerkin luokse ei kesällä 2012 päässyt, mutta sen näki ympäristöstä hyvin.

Kassopin opasteita seuraten löysimme muinaisen kaupungin, mutta harmiksemme alue oli suljettu. Kassopi käsittää reilun kolmen hehtaarin alueen 550 metrin korkeudella merenpinnasta. Siellä on teattereita, kauppoja, pyhäkkö ja jopa hotelli. Kaikki ruutukaavaan rakennettuna, samoin yksityistalot, joita riittää rivi toisensa jälkeen. Luonnollisesti tänä päivänä jäljellä on vain kivijalka. Kaupungissa on asuttu noin luvulta 400 eaa ja se on hylätty noin 160 jaa roomalaisten tuhottua sen.

Ajoreittimme: Pargasta Prevezan suuntaan, Kastrosikian jälkeen Archangeloksen suuntaan, Kamarinan läpi ylös vuorelle, missä kohteet ovat. Erittäin kiva moottoripyöräreitti takaisin Pargaan Kriopigin kautta läpi Kanalakin (maatalouskeskus, erilainen kreikkalainen kylä, suositeltava nähtäväksi). Loutsan kautta Preveza – Igoumenitsa-tielle.

Ancheron-joen suisto, Nekromandeio ja Ancheronin yläjuoksu.

Ammoudian upeat hiekkarannat sijaitsevat siinä, mihin Ancheron, tarujen Styks-virta, laskee raikkaat vuoristovetensä. Jokea pitkin liikennöi turistiveneitä ja sinne pääsee myös Pargasta veneellä.

Joen yläjuoksulla, Mesopotamian kylän laidalla, muinaisen järven rannalla, on sijainnut kuuluisa Nekromaindeion, ‘kuolleiden kaupunki’. Mielenkiintoinen nähtävyys on maanalainen holvi, josta käsin lienee esitetty peilien, savujen ja sienten avulla ennustuksia ihmisille, jotka ovat tulleet pyytämään neuvoja kuolleilta esi-isiltään.

Ancheron-joen kristallinen ja jääkylmä vesi pulppuaa suoraan vuoren uumenista useista lähteistä Glikin kylän lähistöllä. Siellä pääsee mm. kokeilemaan kumiveneellä koskenlaskua ja ratsastamaan.

Soulin mylly, vuoristokylä ja Kiafan linna.

Nousimme vuoristoon Ancehron-joen pohjoispuolelta Glikin kylän jälkeen. Paramithia-vuorten välisessä solassa virtaa kirkas joki, jonka laaksossa on ihastuttavan valokuvauksellisia paikkoja, kuten myllyn rauniot kohdassa, josta vesi pulppuaa ulos vuoren rinteestä. Alueella kasvatetaan hevosia vapaana, joten ajellessa kannattaa olla valppaana. Toisin kuin aika lähelle päästävät vuohet ja lampaat nämä pikku hepat karauttavat tiehensä heti, kun kulkija hidastaa vauhtia. Miten ihmeessä ne aikanaan saadaan kiinni?

Soulin kylä on ylhäällä, ainakin tuhannen metrin korkeudessa. Paikka on karu ennemmin kuin kaunis. Kuljimme lähinnä kylän ohitse etsiessämme tietä Kiafan linnalle, joka näkyy kartoilla ja vilahtaa maisemassa vuorensa laelta. Linna jäi saavuttamatta, sillä emme löytäneet polkua sinne ja pahuksen piikkipensaikko olisi vaatinut vaeltamiseen sopivammat varusteet.

Kiafan linna on seissyt iät ajat vartioimassa vanhaa reittiä pohjoisesta etelään, meren rannikolle. Se on rakennettu useassa vaiheessa. Vaikuttavat rauniot muodostuvat nykyään vain muureista. Linnan räjäytti itsemurhaiskulla vuoden 1800 tienoilla munkki Samouil, joka ei halunnut antaa sitä Ali Pashan hallintaan. Turkkilaiset rakensivat linnan nykyiseen hahmoonsa saatuaan lopulta Soulin haltuunsa.

Parga – Preveza-tieltä itään Morfista, Kipselin kautta Glikiin. Heti Glikin kylän pohjoispuolella jyrkkä liittymä yläoikealle, kylttejä joissa mainitaan Souli. Vuorten välissä alas erkanee tie Soulin myllyille.

Dimokastron arkeologinen alue.

Dimokastro, mahdollinen muinainen Elinan kylä 4:nneltä vuosisadalta eaa. sijaitsee meren äärellä Karavostasin kylän eteläpuolella olevalla kukkulalla. Se on ollut asuttu vielä Rooman vallan aikaankin v. 165 eaa. Korkealla sijaitsevalle kaivausalueelle pääsee kahta reittiä. Karavostasin kylän laidalta nousee ylös merkitty kävelyreitti.

Ajettava reitti vaatii vähän etsimistä. Parga – Perdiga -tieltä laskeutuu pikkutie alas Karavostasiin. Siltä erkanee hiekkateitä oliiviviljelmien halki. Ne ja johtavat kukkulalle. Ylhäällä oleva portti oli pyydetty pitämään suljettuna, mutta se ei ollut lukittu. Raunioalue on laaja ja vaikuttava, ja opastekyltit ovat paikoillaan vaikka opastusta sen paremmin kuin rahastustakaan ei ole. Matkaa Pargasta vähän yli 20 km.

Margariti

Matkan varrelle sattunut pikku kylä, jossa pitäisi olla linnan rauniot, mutta niitä emme löytäneet. Sen sijaan kylässä pesii asukkaiden vaalima kattohaikarayhdyskunta. Niille on rakennettu pesälavoja sähköpylväiden päälle ja jopa kirkon katolle! Kylässä on kivoja pikku teitä ja huimia korkeuseroja.

Ajoimme Perdigasta yli vuorten (huikeita näkymiä!) ja käännyimme Karterista E55/18-tielle. Margariti on matkan varrella, kun palataan isoa tietä Pargaan.

Paramithia

Katsastamisen arvoinen vuoristokylä suhteellisen lähellä Pargaa ja kivojen reittien päässä. Ei mikään turistirysä vaan oikea, elävä kreikkalaistaajama.

Kylään pääsee suoraan Pargasta pohjoiseen Morfin ja Karvounarin kautta tai Glikistä Skandalon kautta.

Pargasta kylä on n. 30 km päässä.

Tähänastiset reissumme ja ajopelit, joilla kilometrejä on nielty:

Kreikan reissulla varataan aina alle kulkupeli, mieluiten kaksipyöräinen, ja lähdetään tutustumaan ympäristöön vähän laajemmin. Viime kesänä Pargassa tuli päristeltyä 1100 km, skootteri oli vuokralla 10 päivää. Katsastimme Epiruksen maakuntaa noin 200 km:n säteellä idyllisestä Pargan kylästä. Alla muut kohteemme ja ajopelit vuosien varrelta.

Agios Nikolaos	Kreeta	1989	1vk	Suzuki 250 tour
Hania  (Agia Marina)	Kreeta	1990	2vk	Honda 125 end
Rethymnon	Kreeta	1991	2vk	Gagiva 200 end
Parga	Epirus	1998	2vk	Kymco 50 sco
Parga	Epirus	2000	1vk	Kymco 50 sco
Agios Nikolaos	Kreeta	2002	2vk	Daelim 125 cust
Hanioti	Halkidiki	2004	1vk	Virago 250 cust
Kamari	Santorini	2005	1vk	Virago 250 cust
Rethymnon	Kreeta	2007	2vk	Virago 250 cust
Loutraki	Peloponnesos	2009	2vk	Fiat Panda
Pythagorion	Samos	2010	2vk	Yamaha 600 end
Skopelos	Skopelos	2011	1vk	Yamaha 250 end
Parga	Epirus	2012	2vk	Kymco 250 sco
Agios Nikolaos	Kreeta	2013	2vk	Honda Transalp 650