Kesän 2014 Kreikan-reissu on
takana, ja hankien kattaessa kotipihan on virkistävää palata muistoissa aurinkoisiin
heinäkuun päiviin Kreetalla. Haniassa ja Länsi-Kreetan maanteillä vietetty
kaksiviikkoinen palaa uniinkin, kun matkaa muistelee. Sadettakin tosin saimme
vuoristossa ajellessamme, mutta emme kastuneet niin pahasti, että se olisi
haitannut.
Kotimaassa kevään ensi sateet
tuovat aina mukanaan ihanat, tuoreet kesän tuoksut, mutta ne eivät ole mitään
verrattuna Kreetan vuorten yrttipotpuriin! Minttua, eukalyptusta, timjamia,
oreganoa… kuvittele näistä aineksista tehty saunavasta: sellaiset lämpimät
tuulahdukset tervehtivät moottoripyöräilijää vuorten rinteillä ja laaksoissa.
Tutustuimme tämänkertaisella
matkallamme Länsi-Kreetaan ja erityisesti Hanian ympäristöön. Rethimnonin seutu
tuli melko tutuksi kesällä 2007, ja Itä-Kreetalla ajelimme viime kesänä 1400 km
ristiin rastiin. Nyt vuokramoottoripyörän mittariin kertyi yli 1600 km.
Kilometrimäärää kasvatti pistäytyminen toisena ajopäivänä Ierapetrassa
tuttavien luona. Sitä ei oikein voi laskea meille tyypilliseksi ajoreissuksi,
sillä käytimme lähinnä pääteitä ja keskityimme matkan taittamiseen emmekä
maisemien katsastamiseen. Silti tuollakin matkalla riitti nähtävää ja koettavaa,
vaikka yhdeksän tuntia satulassa ei niin erityisen nannaa takamuksille
ollutkaan.
Muut ajoreitit valittiin
tarkoin maisemien ja hienojen kohteiden mukaan, ja niissä riittää
muistelemista! Reitit ja vinkit upeista paikoista löydät alempaa.
Liikennekulttuuria ja
kulttuuriliikennettä
Matkamme oli Finnmatkojen
lomatarjontaa, joten kysyimme heti lentokenttäbussista noustessamme oppaalta,
tietäisikö hän suositella meille moottoripyörävuokraamoa.
”Moottoripyöräilyä emme
suosittele ollenkaan, se on liian vaarallista”, oli ennalta-arvattava
kommentti. Eipä hänellä liioin ollut tiedossa vuokraamoa.
Tyypillinen mielikuva suomalaisilla
Kreikan liikenteestä on kaaos. Loman lopussa, lentokentälle palatessa, tämän
stereotypian kiteytti eräs seniori-ikäinen rouvashenkilö. Bussin körötellessä
Hanian läpi lentokenttää kohti rouva taivasteli keskustan hurjaa liikennettä.
Mitään sen hurjempaa ei kuitenkaan tapahtunut kuin että bussi joutui
pysähtymään pari kertaa liikennevaloihin.
Vastasin rouvalle, että mielestäni
liikenne on päinvastoin oikein sujuvaa siihen nähden, että Hania on sentään
80 000 asukkaan kaupunki.
”Niinkö paljon täällä on
asukkaita”, rouva ihmetteli.
Kysyin, missä hän oli
viettänyt lomansa, johon hän reippaasti vastasi, että Haniassa. Puoliso
tarkenteli kuitenkin, että Plataniaksessa.
Ei siis ihme, että rouvan
mielikuva liikenteestä oli kaoottinen. Hanian alueen ”lomaparatiisien”,
Plataniaksen ja Agia Marinan, lävitse ajoimme kyllä muutaman kerran, mutta
yleensä kiersimme ne mieluummin uuden kansallistien kautta.
Kun tuhannet turistit
sukkuloivat kylien läpi kulkevan vanhan, kapean maantien poikki, turisteja
palvelevien yritysten vaatima kuljetusliikenne yrittää löytää lastaus- ja
purkupaikkoja, turistibussit jyrisevät maantiejunien seassa ja mukaan lisätään
vielä hevosetkin rattaineen, on siinä kaaosta kerrassaan.
Sen sijaan Haniassa, kuten
muissakin ”oikeissa” kreikkalaisissa kaupungeissa ja kylissä liikenne on
huomattavan sujuvaa.
Tiedossani ei ole tilastoa,
jonka mukaan matkanjärjestäjät arvioivat moottoripyöräilyn Kreikassa olevan
vaarallista. Toki pyörällä ajava on haavoittuvampi kuin auton suojissa
matkaava, jos jotakin ikävää sattuu. Toisaalta ei kai tien päälle kannata
lähteä kolareita keräämään.
Oma asenne ratkaisee paljon.
Jos se on samanlainen kuin suomalaisautoilijalla yleensä tuntuu olevan, on ihan
hyvä, jos meikäläisiä ei liikaa Kreikan liikenteessä suhaa.
Suomessa pelin henki tuntuu
olevan se, että liikenne on kilparata, jossa jokainen yrittää saada parhaat
mahdolliset asemat. Jos jokin ”paikka” jollekulle hänen mielestään kuuluu, sitä
ei muille luovuteta, vaikka oma ajotyyli haittaisi koko muuta liikennettä.
Kreikassa ei ehkä niinkään kilpailla
vaan paremminkin pelataan. Liikenne on yhtä suurta yhteispeliä, jossa tarvitaan
pelisilmää ja refleksejä, mutta muut kanssaliikkujat eivät ole vastustajia,
vaan tavoitteena on kaikkien etu. Kaipa siellä on niin paljon vanhempi
kaupunkikulttuuri kuin meillä, että yhteispeli on sikäläisillä geeneissä.
Esimerkiksi moottoripyörällä
liikkuvat päästetään ja jopa viittilöidään ohittamaan, jos liikenteessä on
niiden mentävä aukko. Suomessa ohittaja vie jonkun muun vuoron; kreikkalainen
tuntuu ajattelevan, että yksi vähemmän ruuhkassa on vähemmän ruuhkaa.
Kun liikenteeseen liittyy
hermot kylminä, refleksit tallella ja valmiina itse koko ajan joustamaan, on
homma hallussa. Tarvittaessa on pystyttävä odottamaan ja myös ottamaan vastaan
kanssaliikkujien neuvot. Syntyyhän siellä ruuhkia tämän tästä, mutta ei niissä
koe sellaista lynkkausmielialaa kuin Suomessa vastaavissa tilanteissa. Tööttäys
ei ole siellä herja, kuten meillä.
Pyörän vuokraaminen onnistui kaikesta
huolimatta helposti. Tutustuessamme hotellin ympäristöön löysimme vuokraamon aika
läheltä. Kissamou-kadun varrella ST eli Summer Time Rental–ketju piti pientä
pyörävalikoimaa esillä. Myöhemmin näimme ketjun toisen vuokrauspisteen Hanian keskustassa.
Myös rantakylillä oli ST:n vuokraamoja.
Meille löytyi heti sopiva
pyörä, joka oli vapaana ja noudettavissa samana iltana. Suzuki 650 Freewind
kuljetti meitä seuraavat 12 päivää hintaan 450 e. Hinta olisi ollut 40 e
päivässä kymmenen päivän vuokrauksessa, ja tyydyimme tähän ”special priceen”.
Luonnollisesti ajetut bensalitrat tulevat kuluina vuokrahinnan päälle. Bensa oli
kesällä Kreikassa suurin piirtein Suomen hinnoissa.
Kun ensi kertaa sukelsimme
Hanian aamuliikenteeseen moottoripyörällämme, pujottelimme vauhtia ja kaistoja
vaihdellen, väliin verkkaisesti edeten ja pysähdellen liikennevirran mukana,
tunsin vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta uuteen aamuun heräävän kaupungin ja
sen asukkaiden kanssa. Minusta tuntui, että olen osa yhteisöä, kun teimme siinä
matkaa muiden mukana.
Nälän yllättäessä
Maut ja tuoksut luovat tutkimusten
mukaan erittäin voimakkaita muistikuvia ihmisen mieleen. Jos olet ”jiros-pitan”
ystävä, kokeilepa! Voi, miksi Suomessa ei voi poiketa kulman kioskille ostamaan
pita-annosta?
Tuo makoisa pita-”lättynen”,
joka sisältää valinnan mukaan possua tai kanaa, lisukkeena tomaattia, sipulia,
ranskanperunoita, ja jugurttia kastikkeena, on Kreikan vastaisku
hampurilaisille. Annos maksaa pari euroa ja pita-kioskeja on yleensä kaikkialla
siellä, missä kreikkalaiset tarvitsevat välipalaa, usein melkein vieri
vieressä. Kannattaa valita se, jossa paikalliset asioivat, se takaa hyvän
hinta-laatusuhteen.
Nea Horassa aivan hotellimme
vieressä oli erinomainen pita-baari. DeRlikatessen-nimisessä ravintolassa henkilökunta
ei ehtinyt olemaan jouten! Tuon tuosta mopolähetti sujahti toimittamaan ruokaa
asiakkaalle kotiin tai työpaikalle. Ennakkoon puhelimitse tilattuja paketteja
noudettiin, ja sen aikaa auto seisoi tietenkin hätävilkut päällä liikkeen
edessä kadulla, maan tapaan. Ulkopöydissä istui välistä jopa kokonaisia
perheitä ruokailemassa. Hyörinästä päättelimme, että paikka on hyväksi todettu,
emmekä kertaakaan pettyneet annoksiimme. Hinta taisi olla 2,40 e vatsan
täyttävältä annokselta.
Ruokapaikkoja Hanian
kokoisesta kaupungista tietysti löytyy joka lähtöön. Me söimme muutamia kertoja
vanhan kaupungin puolella, mutta vältimme periaatteesta ”pahimmat
sisäänheittoturistiruokalat” venetsialaisessa satamassa ja sieltä ylös
keskustaan johtavan Halidon-kadun varrella.
Sisempänä vanhankaupungin
kujien sokkeloissa söimme lammasta pikkuravintolassa, jonka nimi ei
valitettavasti jäänyt mieleen. Lammasta ja kauden hortaa sekä lammaspiirasta tilatessamme
tiesimme valinneemme ihan kelpo ravintolan: piiraan tilauksen yhteydessä
sanottiin, että sitä joutuu sitten odottamaan parikymmentä minuuttia, koska se
paistetaan uunissa. Täällä ei siis heitetty tukkukaupan valmisannosta
pakkasesta mikroon, vaan ruoat valmistettiin oikeasti alusta loppuun. Vanha
vinkki onkin, että aina pitää kurkistaa keittiöön – todetakseen, että sellainen
ylipäätään ravintolassa on.
Pari muuta kertaa, jotka
illastimme vanhassa kaupungissa, eivät sitten niin erityisen hohdokkaita
olleetkaan. Toki sekin riittää, että saa syödä hyvää murkinaa lämpimässä
illassa kauniissa ympäristössä, mutta ihan täysiä pisteitä emme näille
paikoille antaneet.
Päätimme kokeilla
italialaista ravintolaa, jossa tilasimme pitsat. Ruoka oli hyvää, mutta
tarjoilija ei ymmärtänyt ollenkaan kreikkaa ja naapuripöydän juopunut
amerikkalaismiesten joukko häiritsi muita asiakkaita, tunnelma oli vaivautunut.
Emme tunteneet olevamme Kreikassa.
Toisen kerran suostuimme
sitkeän sisäänheittäjän vonkaukseen; hän kun jo tunnisti meidät käveltyämme
usein iltavoltalla hänen ravintolansa ohitse. Vetonaulana oli elävä musiikki. Toivottavasti
muusikot saivat osuutensa suoraan ravintolan illan tuotosta, sillä muuten ei
voi perustella selvästi muita kalliimpaa hintatasoa. Söimme souvlakit ja
maksoimme niistä reilun kympin annokselta, johon sisältyi suuri, keitetty
peruna ja tsatsikia ja salaattia. Ei ruoka toki huonoa ollut, mutta kallista.
Vertailun vuoksi täytyy kertoa,
että To Kantounissa, joka oli mielestämme kaupungin paras ruokapaikka,
souvlaki-vartaat - tosin pienet, kuten erikseen mainittiin - maksoivat vain
1,50 tikulta. Vaikka lisukkeet tilattiin erikseen, hinta ei päätä huimannut. Paistetut
perunatkin olivat oikeasti ravintolan keittiössä valmistettuja, eivät
pussiranskiksia.
To Kantounia voi ehdottomasti
suositella kaikille aitoa kreikkalaista elämystä ja ystävällistä ja mutkatonta
palvelua kaipaaville hyvän ruoan ystäville. Paikka on psisteria eli grilliravintola
ja sijaitsee Selinou- ja Pardali-kadun yhtymäkohdassa, eli niillä paikkein,
missä Hania vaihtuu Nea Horaksi, ”uudeksi kyläksi”.
To Kantouni on avoinna vain
iltaisin, mutta sinne kannattaa poiketa melko ”varhain” eli puoli yhdeksän –
yhdeksän maissa, jotta mahtuu sisään. Tosin ulkonahan sielläkin istutaan,
katoksen alla tai ihan jalkakäytävällä. Ravintola on siisti ja siellä
palvellaan myös englanniksi. Meidän kreikan kielen tapailuumme suhtauduttiin
oikein hyväntahtoisesti siellä, kuten muuallakin.
Kävimme keskustelua mm.
ruoanlaitosta. Salaisuus ravintolan aivan erinomaiseen lampaaseen oliiviöljyssä
on, että pikkukaritsan lihat haudutetaan kokonaan oliiviöljyyn upotettuna.
”Valitettavasti ette voi
valmistaa tätä kotona”, isäntä pahoitteli.
To Kantouni nimittäin hankkii
karitsanlihan tuottajilta, joiden karja vaeltaa vapaana vuoristossa ja nauttii
ruoakseen parasta hortaa eli villivihantaa suoraan luonnosta. Lammas
oliiviöljyssä on todella suussa sulavaa, eikä sen mausteena ole suolan lisäksi käytetty
muuta kuin laakerinlehtiä.
To Kantounissa oli hauska
seurata kreikkalaisten kertymistä suosikkipaikkaansa syömään. Jos juuri tänä
iltana ei olla tulossa, voidaan silti käydä tervehtimässä henkilökuntaa tai
vaihtaa kuulumiset auton ikkunasta ohi ajaessa.
Kreetalaisten sydämellisyys,
avoimuus ja mutkaton luonne tulevat esille, kun perheet asettuvat ruokailemaan.
Tervehditään suukoin ja halauksin, järjestäydytään istumaan, käydään vilkas
keskustelu tilauksen sisällöstä, jaetaan ja yhdistellään ruoka-annoksia.
Volyymia ei säästellä ja nauruakin riittää. Naapuripöydän turistit saavat
hieman ihmetteleviä katseita osakseen: harvempi eksyy rantapaikoista tänne saakka.
Suosittelemme eksymään!
Jos asuu Nea Horassa, merta
edemmäs kalaan ei tarvitse lähteä. Nea Horan rannassa on monta psarotavernaa, kalaravintolaa.
Kävimme oman hotellimme vieressä
sijaitsevassa Achilleassa syömässä grillattua oktapodia, herkkuamme.
Oktapodi ei ollut
ruokalistassa, ja meinasimmekin erehtyä tilaamaan mustekalaa. Onneksi selitin
tarjoilijalle innoissani, että haluamme sitä, koska näimme mustekaloja päivällä
kuivamassa ravintolan edustalla. Tarjoilija kysyi, halusimmeko siis oktapodia,
jollaista naapuripöytä juuri söi, emmekä mustekalaa, ja korjasimme, että sitä
juuri.
Mietin, tulikohan nyt
kallista lystiä, listan ulkopuolelta tilattua herkkua! Annos oli kuitenkin edullinen.
Ilmeisesti oktapodia vain ei saa joka päivä ja siksi sitä ei ole painettu
ruokalistaan. Pikku mustekalat kiikkuvat päivän narulla auringossa, rantakadun jalkakäytävällä. Se kuuluu niiden
kypsytykseen.
Oktapodin maku on kuin grillatun
kanan tai kalkkunan, ehkä kuitenkin vähän ravun tapaan merenmakuista. Kumimaisen
sitkeäähän se on, mistä tarjoilijat yleensä varoittavat, mutta silti se on
todella herkullista syötävää! Varsinkin sitruunalla pirskoteltuna. Koko annos
on syötävää lihaa, imukuppejakaan ei kannata turhaan rantustella, ne ovat
rapeita ja hyviä.
Vielä pari ruokapaikkaa
ansaitsee erityismaininnan. Jos vierailee Botanical Parkissa, kasvilajipuistossa
18 km päässä Haniasta, kannattaa syödä sen ravintolassa. Heidän periaatteensa
on käyttää vain kreetalaisia tuotteita, jotka ovat lisäksi mahdollisimman
luonnonmukaisia, terveellisiä ja lisäaineettomia. Osa raaka-aineista on
peräisin puistosta. Söimme annoksen täytettyjä kasviksia: kesäkurpitsan kukkia,
paprikoita, munakoisoja ja kesäkurpitsoita.
Palanpainikkeeksi yritimme
tilata cocista, moottoripyörällä kun olimme, mutta sitä ei täällä myyty. Sen
sijaan kehotettiin maistamaan paikallista vastinetta, biralia. Jostakin syystä
tulimme vasta nyt tutuksi tämän tuotteen kanssa.
Biral on kreetalainen
perinnelimppari, jossa on hedelmiä ja yrttejä. Se muistuttaa hieman colaa, jona
sitä jopa markkinoidaan, mutta me yhdistimme maun heti Hartwallin Omena-limonadiin.
Cocista emme koko reissulla
enää juoneetkaan, vaan ajoreissujen lounastauoilla juomaksi valikoitui joko
Geranin tai Temenian biral-juoma. Geranin tehdas on hanialainen ja Temenian
tehtaat ohitimme ylhäällä samannimisellä vuorella. Kreikaksi biral kirjoitetaan
mpiral ja englantia mukaillen beeral.
Pisimmällä päiväretkellämme
vierailimme Ierapetran lähellä olevassa Mirtoksen kylässä, jossa Jannis
Zervakis pitää Katerina-ravintolaa. Se on suomalaisten keskuudessa tietysti
tunnettu siitä, että sen omistaja puhuu suomea. Ravintola on kuitenkin
niittänyt mainetta myös kansainvälisten herkkusuiden keskuudessa, ja se on
mainittu jo useiden maiden matkaoppaissa ja missä-syödä-hyvin-luetteloissa.
Syy on selvä: Jannis panostaa
laatuun. Päätettyään vuosia sitten jatkaa setänsä ravintolassa yrittäjänä, hän
kertoi aluksi tehneensä ruokaa samalla tavoin, kuin tapana on ja mitä turisti
odottaa saavansa. Kreikkalainen ruokalista ja ranskalaiset perunat. Itse hän
kuitenkin ikävöi sitä aivan ”oikeaa” kreetalaista ruokaa ja metsästi lapsuuden
makumuistoja ajelemalla vuoriston pikku kylätavernoihin syömään.
Sitten Zervakis päätti
kokeilla: pikku hiljaa hän alkoi tehdä ruokaa enemmän ja enemmän vanhojen
perinteiden mukaan. Myös asiakkaat oppivat odottamaan sitä, että Katerinassa
saa aivan erityisen hyvää ruokaa. Nykyään Jannis pitää myös kursseja
kreikkalaisesta ruoanvalmistuksesta, sillä ihmiset haluavat oppia lisää siitä,
mikä Kreetan ruoista tekee ainutlaatuisia ja maailman terveellisimpiä.
Tilauksesta Jannis lähtee myös käyttämään asiakkaitaan vuoriretkillä. Ravintola
Katerina on avoinna iltaisin.
Ostoksilla
Hania on hyvä paikka tehdä
ostosreissu, olipa sitten kiinnostunut turistirihkamasta tai muodista. Myös
paikallisia tuotteita on hyvin saatavilla. Sellainen tuntuma jäi, että hinnat
olivat edullisempia kuin Iraklionissa, mutta samana kesänä ei niitä vertailtu.
Venetsialaisesta satamasta
johtavat ylös kaupungille kävelykadut, kuten Halidon, jotka pursuvat
turisteille tarkoitettua tavaraa. Nahkatuotteille on omat alueensa, hintoja ja
laatua on helppo verrata. Jos ei jaksa koluta näitä sokkeloita, hyvän
läpileikkauksen tarjonnasta saa kauppahallista, joka on nähtävyys sinänsä.
Kotimaasta tuttuja ja vieraampia muotiliikkeiden nimiä näkee Skalidi-kadun
varrella.
Meillä mukaan lähti
kauppahallista oliivikosmetiikkaa, hunajaa ja rakia. Maustevarastojakin
täydennettiin. Haniassa kannattaa tehdä nahkaostoksia, niiden
hinta-laatusuhdetta kehutaan.
Ostoksia teimme myös
vuoristoteiden varressa: käsin tehtyä yrtti-oliivisaippuaa ja pientuottajan
viiniä. Ainakaan meidän ei ole koskaan tarvinnut pettyä näiltä maalaismyyjiltä
ostettuihin tuotteisiin. Olettaisin, että he varjelevat mainettaan myymällä
laatua, ainakin kun tuottajan nimi on selkeästi esillä.
Museoissa
Kävimme laivastomuseossa,
joka vietti 40-vuotisjuhliaan. Se sijaitsee aivan venetsialaisen sataman
länsireunassa Firka-linnoituksessa. Museossa on paljon nähtävää: vitriineissä,
maalauksissa ja multimediana laivoja muinaisista ajoista nykypäivän
sota-aluksiin, sekä kaikenlaista merenelävää ja merestä löytynyttä aarteistoa.
Toisessa päässä satamaa on
merenkulkumuseo. Siellä on näytteillä muinaisen mallin mukaan tehty minolainen
alus ja esitys sen rakentamisesta ja sillä tehdystä matkasta. Museo sijaitsee
arsenaalissa eli vanhassa telakkarakennuksessa, joita on venetsialaissatamassa
myös kunnostuksen alla useita.
Arkeologinen museo on tehty
vanhaan katedraaliin. Rakennus on kaunis ja vaikuttava. Kokoelmissa on
kaivausten löytöjä Haniasta ja läntiseltä Kreetalta. On mielenkiintoista nähdä,
millaisia ruukkuja, koruja, kolikoita ja arkiesineistöä on koottu niiltä
paikoilta, joissa itse on kävellyt raunioilla.
Hanian näkyvin muinaismuisto
on aallonmurtajan päässä vartioiva egyptiläinen majakka. Se on yksi maailman
vanhimpia yhä käytössä olevia majakoita. Aallonmurtajaa pitkin pääsee
majakalle, ei tosin rappusia pitemmälle. Matka on melko pitkä ja paikoin
kävelytila muurin ja meren välissä kapea.
Haniaa kannattaa käydä
silmäilemässä myös vanhan kaupungin muurin kulmauksessa sijaitsevalta
vallitornilta.
Pulahduksia Egean- ja
Libyanmereen
Majoituimme Haniassa, mutta
uimassa kävimme niin Kreetan eteläpuolella Libyanmeressä kuin suuren saaren
länsi- ja pohjoispuolenkin aallokoissa. Tässä lyhyesti kokeilemamme uimapaikat
ja miten niihin pääsee.
Emme viihdy auringonpalvojien
kansoittamilla viihdebiitseillä, joissa on rantabaarit ja soittolistalla
viimeisimmät kansainväliset hitit. Meille riittää viilentävä pulahdus ja pieni
breikki maisema-ajelun lomassa. Useimmat uimapaikoistamme olivat pieniä ja ehkä
myös vähän kaukana kaikesta.
Lähes joka päivä pulahdimme
tietysti hotellin lähirannassa, toisinaan ehdimme viettää tunnin, pari
iltapäivän auringossa. Tosin rusketusta tarttuu nahkaan myös liikkuessa, ei
vain maatessa. Nea Horan kaupungin ylläpitämä pitkä hiekkaranta on siisti ja
tavernat vuokraavat aurinkotuoleja ja –varjoja. Tilaa on myös oman pyyhkeen
levittämiseen hiekalle. Hiekka on hienoa, mutta meressä on myös isoja kiviä
harvakseltaan.
Jos rantaa jatkaa länteen,
tulee vastaan mereen pistävä kallio, jonka laella on hotelleja. Kallion voi
kiertää kahlaamalla ja sen jälkeen ranta jatkuu rakentamattomana. Hiekka-alue
on laaja ja sopii retkeilyyn, mutta meressä on isoja, pyöreitä kiviä, kuten
paikoin rannallakin. Siellä oli myös koiran uittajia, ja jokunen kokonaku
auringonpalvojakin havaittiin. Jos pelkää jompiakumpia, kannattaa pysyä
kaupungin rannassa.
Jos Haniassa on liikaa
aallokkoa, on sikäläisillä vaihtoehto: Akrotirin Soudan-lahden puolimmaiset
rannat. Kävimme toteamassa eron lähes myrskyisen Nea Horan ja pienen Marathin
vain loivasti aaltoilevan rantapoukaman
välillä. Rannassa on pari tavernaa ja aurinkotuoleja saatavilla. Vieressä on
Naton tukikohdan rantakohde, mutta se jää pienen niemen ja tukevien aitojen
taakse. Hanian lentokentälle laskeutuu säännöllisesti koneita Soudan suunnasta,
ne näkyvät ja kuuluvat, mutta ovat sinänsä hienoja katsella.
Haniasta länteen sijaitsee
Rodopoun niemi. Sen itäisellä rannalla, lähellä Kolymbarin kylää tai
paremminkin pikkukaupunkia, on hieno Afratonin ranta. Sinne laskeudutaan pienen
rotkon kautta. Rannalla on palvelut. Pyöreäkivinen pohja tekee uimaan menosta
ja merestä palaamisesta aika haastavan, mutta ranta on melko hyvin suojassa
isoilta aalloilta.
Paleohorassa pääsimme nauttimaan
aivan omasta uimarauhasta, kun pidimme taukoa kylän itäpuolella. Kylässä on
huikeat hiekkarannat niemen molemmin puolin, mutta emme halunneet ihmispuuroon.
Matalaa, kilometrien pituista kivikkorantaa kulki vain muutama kävelijä.
Libyanmeri oli paljon tyynempi kuin saaren pohjoispuoli, mutta kovalla tuulella
ei tältä rannalta ehkä mereen olisi päässytkään. Sileät, päänkokoiset kivet
ovat aika liukkaita vesirajassa.
Yksi suuri turistiranta piti
meidänkin sentään käydä kokeilemassa, ehkä Kreetan kehutuin – eikä suotta. Elafonisi
saaren lounaiskulmassa on kokemisen arvoinen. Rantaa ylläpitää kunta, ja se on
vähemmän kaupallinen kuin tavalliset tavernojen hoitamat uimapaikat. Se oli
erittäin hyvin hoidettu vessoja ja rannan siivousta myöten. Paikoitus oli hyvin
organisoitu mutta maksullinen. Jos toimii kuten me moottoripyörämme kanssa, eli
jättää ajokin kauemmas, kannattaa katsoa, että pääsee poiskin siitä, mihin
parkkeeraa. Saavuimme rannalle aamulla ja muutaman tunnin päästä emme
meinanneet saada pyörää pois puiden varjosta, niin tarkkaan autonmentävät
lokoset kivien ja puiden välissä oli täytetty.
Elafonissi oli lumoava ja
paratiisimaisen kaunis paikka. Pikkulapsille oiva uimaranta mataluuden
ansiosta, mutta kyllä siellä aikuinenkin viihtyi auringon ja lämpimän aallokon
hellittävänä ja kultaisella hietikolla loikoillen.
Lemmikkien Hania
Kun Suomessa paluumatkalla
ajoimme lentokentältä kotia kohti, oli yhtenä uutisaiheena, että kreikkalaiset kohtelevat
eläimiä kaltoin. Uutisessa todettiin, että karu taloustilanne ajaa
kreikkalaiset hylkäämään lemmikkinsä kaduille. Ajankohtaisen aiheesta oli
tehnyt Kreetan kesäjulkkis, eli joltakulta luontoon karannut tai tahallaan
päästetty krokotiili.
Kirjoitimme Kreikka-aiheisessa
Facebook-ryhmässä, että ainakin Haniassa minua suorastaan ilahdutti se, miten
hyvin näin siellä kohdeltavan koiria ja kissoja. Päivitys aiheutti heti
ryöpsähdyksen niiltä tahoilta, jotka ovat ottaneet sydämelleen kreikkalaiset
kulkukissat ja –koirat. On nähty ja koettu ihan päinvastaista.
Eläinten asiallinen kohtelu
on aina ollut meille tärkeä kysymys. Kuitenkin olisi osattava
punnita mielessään vallitsevaa ympäristöä ja kulttuuria, kun puhutaan
eläintenpidosta ja sen laadusta. Nyt emme tarkoita eläinten pahoinpitelyä, se on
aina tuomittavaa.
Suomalainen yhteiskunta on
luonut, kuten kaikelle muullekin, tiukat säännöt ja raamit sille miten,
milloin, miksi ja missä eläimiä saa pitää, kuka saa pitää ja kuka siitä vastaa.
On kuitenkin oikeasti aivan eri asia päästää kissa kadulle (tai hylätä mökille)
Suomessa kuin Kreikassa.
Jos Suomessa kissa jää yksin,
se pärjää kyllä kesän saalistusvaistonsa turvin, mutta talvi koituu vääjäämättä
kattiparan kohtaloksi. On vastuutonta hankkia kissa, jos siitä ei voi pitää
huolta.
Lämpimissä maissa katukissoista
on myös hyötyä. Ne torjuvat osaltaan hyvin kaupunkien rottaongelmaa.
Sanomalehden kesäisessä teemaliitteessä suomalaisen tuholaistorjuntafirman
työntekijä esitti teorian, että rottia on vähintään puolet kaupungin
asukasluvusta, ellei jopa puolitoista kertaa niin paljon kuin ihmisiä. Jos asia
on näin Suomessa, luultavasti etelässä suhdeluku on suurempi.
Hotellimme aamupalapöytiä
kierteli kaunis, musta naaraskissa. Olisi kuvitellut, että se oli talon oma
asukas. Iltapäivällä saman kissan tapasi pitaravintolasta korttelin päästä.
Kuin kotonaan se oli sielläkin. Eikö ole mukavampaa, että tavernassa
maahan pudonneet muruset pöydän alta syö kissa eikä rotta. Kissoilla on kuin
onkin paikkansa Kreikan kaduilla syömässä rotat ja rottien ruoat.
Voidaanko etelänmaiden
kissojen kohdalla edes puhua kodittomista eläimistä samalla tavalla kuin
Suomessa? Jospa kissat tavallaan ovatkin monen kodin yhteisiä? Ongelma on
tietysti silloin, että kukaan ei ota varsinaisesti vastuuta eläimestä. Onko kissan parempi olla, kun se elää sisäkissana
”vankeudessa”, vai kun se elää vapaana ehkä lyhyen ja vaarallisenkin elämän?
Jos kissat lisääntyvät
hallitsemattomasti, se tuottaa tietysti ongelman. Nekin voivat levittää tauteja
ja ainakin niiden hyvinvointi kärsii, jos ne näkevät nälkää ja elävät ahtaasti.
Jollakin tavoin kissojen määrää siis pitäisi voida kontrolloida.
Kreikassa eläinten
lisääntymiseen puuttumista vaikeuttaa väestön uskonnollinen suhtautuminen. Kissojen
ja koirien sterilointi saatetaan nähdä Luojan töihin puuttumisena. Onneksi
monet eläinsuojelujärjestöt tekevät työtä asenteiden muuttamiseksi.
Eri järjestöt sijoittavat
kaduilta pyydystettyjä koiria ja kissoja huolehtiviin koteihin, myös
ulkomaille. Monien maiden omat eläinsuojelu- kissa- ja koirayhdistykset
kuitenkin varoittavat riskeistä, joita tähän toimintaan liittyy, mm.
tartuntatautien ja loisten leviäminen. Ja totta kai rahan liikkuminen
lemmikkikaupassa on saanut rikolliset kiinnostumaan aiheesta, ja voi olla, että
”koditon” koiranpentu Kreikasta onkin varastettu omistajaltaan tai varta vasten
pentutehtailtu.
Haniassakin lemmikkikaupan
ikkunassa oli ilmoituksia kadonneista koiranpennuista. Mihin ne häviävät?
Autojen alle vaiko turistien mukana ulkomaille? Jos haluaa antaa kodin katujen
kasvatille, on tarkistettava taho, jolta lemmikin hankkii. Eläinsuojelujärjestöjä
voi auttaa myös rahalahjoituksin sekä paikan päällä että netin kautta. Myös
tarvikkeita ja muonaa voi lahjoittaa.
Näitä taustoja vasten haluamme vielä tässäkin kertoa, että näimme Haniassa paljon positiivista koiranpitoa.
Katukuvassa näkyi paljon omistajansa kanssa lenkillä kulkevia lemmikkejä. Nea
Horan rantakadun varressa oli pieni koirapuisto, aitaus, jossa oli kakkipussin
käyttöön opastava taulu. Muualla Kreikassa emme ole ikinä nähneet niin paljon
rotukoiria kuin Haniassa. Lemmikkiliikkeen ikkunassa mainostettiin
palveluskoirakoulutusta ja trimmauspalveluita.
Koiria näki päivisin
pötköttelemässä viileissä varjoissa sen näköisinä, ettei kukaan omista niitä.
Illalla voi sitten nähdä samoja koiria kulkemassa jonkun ihmisen kanssa – toisinaan
tosin mahdotonta sanoa, omasta halustaan vaiko omistussuhteesta. Panta oli
kuitenkin monilla kaulassa kertomassa, että ei tässä ihan omillaan olla.
Kaupungin uimarannassa oli
näkyvä kieltokyltti koirille, mutta iltaisin auringonottajien lähdettyä koiria
näkyi rannalla leikkimässä ja uimassa omistajiensa kanssa. Kun poikkesimme
kauemmas virallisesta kaupungin rannasta, koiria oli mukana keskipäivälläkin. Jos
nuusku väänsi rannalle tortun, kävi omistaja sen korjaamassa pois. Ihmeesti koirat
vain nauttivat vesileikeistä, vaikka meri on niin suolainen!
Hotellin hyvyys on
asenneasia
Netin Kreikka-aiheisilla
keskustelupalstoilla ja Facebookissa on aika ajoin juteltu ja jopa kiistelty siitä,
millaisesta hotellimajoituksesta itse kukin pitää ja miksi. Ymmärrän toki, jos
lapsiperhe haluaa lomalla unohtaa arjen paineet ja valitsee all inclusive –majoituksen,
mutta meidän juttumme se ei ole.
Muutamat ikävät huomiot ovat
saaneet ajattelemaan, että kunpa all inclusive –ranneke pakottaisi nämä
matkalaiset myös pysymään noissa reservaateissaan. Eräällä matkanjärjestäjän
risteilyllä seurasimme sivusta rannekeseurueen ruokailua. Retkellä tarjoiltu
grillipossu, salaatti ja hedelmä päätyivät lähes koskemattomina roskikseen. Kun
annoksesta ei ollut maksettu erikseen, niin mitäpä sen väliä.
Mitä perheen lapset tällä
mallilla oppivat? Pahimmassa tapauksessa sen, että aivoton riistokulttuuri matkakohteessa
on ihan ok. No, tämä on tietysti yleistämistä, kaikki eivät toimi näin. Silti
ylikansalliset yhtiöt tunnetusti hallitsevat all i –markkinoita, mikä ei sovi
matkailufilosofiaamme.
Omaksi tavaksemme on
muodostunut majoittua mieluiten pienessä hotellissa, ja yritämme aina etukäteen
selvittää, että se on paikallisessa omistuksessa. Jäävätpähän eurot tarkemmin
niille, jotka meitä vieraanaan passaavat.
Monesti harmittavat myös suomalaiset
kaikesta ruikuttajat, joilla ei tunnu olevan minkäänlaista realismia
matkavarusteenaan. Kaiken pitäisi pelata samoilla kriteereillä kuin kotimaassa.
On paljolti omasta asenteesta kiinni, häiritseekö alakerran taverna tai vilkas
satamakatu yöunia. Rauhaa ja hiljaisuutta voi hakea vaikka Lapista, Kreikkaa
ovat myös Kreikan äänet.
Ihmetyttää myös se, että
lähdetään matkalle lämpimään maahan vuoden kuumimpaan aikaan, ja sitten
valitetaan, kun on liian kuuma! Vinkki: ilmastoinnin käyttö minimiin ja jo 2 –
3 asteen pudotus vallitsevaan lämpötilaan riittää. Kuumuuteen tottuu, jos antaa
elimistölle mahdollisuuden. Jos yöllä herää siihen, ettei saa nukutuksi
kuumuudelta, voi ilmastoinnilla viilentää huoneen hetkeksi. Jatkuva vilvoittelu
on älytöntä energian tuhlausta ja sotkee kehon sopeutumisen lämpimään.
Tälläkin kertaa olimme
tyytyväisiä hotelliimme. Pieni hotelli Posidonia sijaitsee aivan Nea Horan
laidalla. Se on kreikkalaisen perheen omistama, ja näimme neljä sukupolvea
heistä edustettuina kahden viikon oleilumme aikana. Isoäiti tervehti aina
hymyillen meitä ”lapsukaisia” tuoliltaan terassilta.
Hotelli oli siisti, tosin ilmeeltään
vaatimaton. Huoneessamme oli pieni minikeittiö, vaikka emme olleet varanneet
sellaista varustelua, koska söimme aamiaisen hotellissa. Se käsitti kahvia,
teetä, mehua, leipää, juustoa, leikkelettä, tomaattia, hedelmiä ja kananmunaa,
sekä keksiä tai pannukakkua. Perusaamiainen ilman konstailua.
TV ja ilmastointi jäivät
meiltä rauhaan, mutta nekin huoneessa oli. Meillä oli parvekkeet kujalle ja sisäpihalle,
joten ilma vaihtui. Meren ja Posidonian välissä on vain katu ja toinen hotelli,
joten uimaranta on ihan vieressä. Moottoripyörällä oli helppo tulla ja mennä
sijainnin puolesta. Pyörälle isäntä osoitti paikan hotellin edestä, siirsi vain
vähän pysäköintikieltomerkkiä!
Hotellia sanoisin melko
rauhalliseksi. Rannalta kantautuu, yllätys, yllätys, leikkivien lasten ääniä
aika myöhään illalla. Autot ajavat aivan hotellin ohitse rantatietä, joka on
keskeinen kulkureitti. Tuuli vinguttaa ravintoloiden kylttejä, siinä ehkä suurin
häiriö. Olisikohan pitänyt valittaa?
Ajoreittejä upeisiin
maisemiin
Akrotiri
Akrotirin niemi sijaitsee
Hanian koillispuolella ja siellä on lähin lentokenttä. Niemellä on useita pikku
kyliä, joissa on paljon vuokravilloja ja hotelleja. Muutamat kylistä ovat
sentään vielä ”aitoa” asutusta kouluineen ja kirkkoineen. Heti niidenkin
ulkopuolelta alkaa turistisasutus.
Akrotirilla on muutamia hyviä
uimarantoja. Kävimme vilkaisemassa Stavroksen rantaa, jossa Kerro minulle,
Zorbas –elokuvan kuuluisa tanssikohtaus on kuvattu. Ajoimme sinne reittiä Kounoupidiana,
Kathania, Kalathas, Horafakia, Stavros.
Jatkoimme niemen kiertämistä
ajamalla lentokentän ympäri: Kalorouma, Mouzouras, Sternes. Poikkesimme katsomaan
Loutrakin rantaa. Palattuamme rannasta käännyimme Sternesistä Soudan suuntaan.
Ennen kaupunkia lahden pohjukassa aivan tien varressa sijaitsevassa
Meltemaki-tavernassa söimme pariin eri kertaan salaatit tai dakos-korput
ajoreissuillamme. Hyvä pysähdyspaikka, siistit vessat! Upea ranta, mutta en
tiedä, haluaisinko uida Naton tukikohdan ja suuren matkustajasataman takaisessa
lahdenperukassa. Uijia ja surffaajia rannassa kyllä oli.
Sitten päräytimme pätkän
E75:tä. Sieltä on näkyvä opaste Apteran raunioille. Aptera sijaitsee Soudan
lahden suulla. Rethimnon - Hania päätie kulkee aivan sen alapuolelta. Apteralta
ja varsinkin viereiseltä Koulesin linnoitukselta on hienot näköalat Soudan
lahdelle.
Aptera oli yksi Kreetan tärkeimmistä kaupunkivaltioista, ja alue oli asuttu minolaiselta
ajalta roomalaisajalle asti. Ensimmäinen kirjoitettu merkintä Apterasta löytyy
lineaari B -taulusta noin 1400 – 1300 eKr.
Rooman aikaan Aptera oli
linnoitus, josta hallittiin Soudan lahtea. Se tuhoutui maanjäristyksessä
seitsemännellä vuosisadalla jKr. Sen sijainti Soudan lahden suulla teki siitä
sekä poliittisesti että taloudellisesti merkittävän. Nyt Apterasta on jäljellä
mm. vesisäiliöt, joissa oli jonkin verran vettä nytkin, heinäkuussa. Vaikka
ollaan korkealla, on paikalla kylpylöitä Rooman ajalta, eli vettä on riittänyt.
Falasarna, Polirinia
Päästäkseen Falasarnaan on
ajettava aivan Kreetan läntisimpään kolkkaan. Haniasta tämä tarkoittaa ajamista
uutta tietä tai ”kansallistietä” eli E65:ta pitkin, tai lomakylien läpi
kulkevaa vanhaa maantietä myöten. Aamulla Agia Marina, Platanias ja muut
rantakylät ovat vielä melko rauhallisia, mutta iltapäiväliikenne on todella
ikävää moottoripyörällä kaksin ajettavaksi. Takapenkkiläisen käsivoimat
joutuvat koville kiinnipitelystä jatkuvan jarruttelun takia.
Reitiksemme länteen vakiintui
ajaa uutta tietä Geraniin saakka ja sieltä vanhaa tietä Kolymbariin ja
pikkukylien kautta ohi Rodopoun niemen Kissamokseen saakka. Esimerkiksi
Kaloudiana ja Drapanias jäivät kauniiden kylien nimistä mieleen. Reitti on
kylläkin hidas ajettava, mutkissa ei vauhdissa voiteta, joskin maisemissa
tuhatkertaisesti!
Matkalla Falasarnaan
poikkesimme Malemen saksalaissotilaiden hautausmaalle. Vaikuttava ja pysäyttävä
muistokenttä, hautakiviä lukemattomia, nimiä muureissa kenties vielä enemmän.
Tämäkin idylli on ollut sotatannerta vain pari sukupolvea sitten.
Falasarnaan löytää hyvin,
viitoitus on melkein perille eli kylään saakka. Raunioillekin löytää, mutta
ainakin meidän piti kysymällä varmistaa oikeaksi vaatimaton pieni hiekkatie
oliivimetsikön lävitse. Reitti lähtee viimeisten kahviloiden kohdalta.
Aidatulla kentällä oli
kaivaukset menossa, mutta ei sisäänpääsymakua. Sen sijaan saimme kohteliailta
nuorukaisilta käteemme esitteet alueesta. Hyvät opastetaulut auttoivat
kuvittelemaan muinaiset näkymät. Ihan rantaa ei päässyt. Satama-altaat ja
tornien pohjat näkyivät selvästi ja taustalla kaivaukset jatkuivat. Raunoita
näyttikin jatkuvan pitkin rinteitä, myös kivien lohkomisalueet näkyvät
kalliossa.
Falasarna on mielenkiintoinen
paikka Kreetan maantieteen ja historian kannalta. Viime kesänä ihmettelimme
Itanoksen uponnutta satamaa Kreetan kaakkoiskulmalla, nyt näimme mullistuksen vastakohdan
täällä. Muinaisen Falasarna on noussut n. 7 metriä lähes yhdellä rysäyksellä.
Kun vilkkaan kauppapaikan satama on noussut kuiville, se on luonnollisesti
merkinnyt loppua kaupungille.
Raunioilla on meneillään
kaivauksia, mutta satamasta on esillä rakenteita: kanava sisempään altaaseen,
puolustusmuurit ja tornien jäänteet. Maastossa puolestaan näkyvät selvästi
kohdat, joista rakenteisiin on hakattu kiviä.
Falasarnasta sisämaahan ja
kohti vuoria nousemalla pääsee toiseen antiikin kaupunkikohteeseen. Falassarna
on ollut ylempänä sijaitsevan Polirrinian satama. Poliriniaa ympäröivät pehmeät
kukkulat, joiden kupeilta oliivi- ja sitrustarhat ja muut viljelykset nousevat
terasseittain ja tiet köynnöksinä niiden välillä. Ajoimme idyllisten pikku
kylien läpi: Zachariana, Lousakies, Limbiana, Galouvas…
Kylätiet ovat kapeita ja
mutkittelevat valkoisten tai luonnonkivisten talojen ja pihamuurien välitse.
Autoja on parkkeerattu sinne, minne ne ovat sopineet, joten aina ei kahta
kulkupeliä mahdu rinnakkain, kun kohdataan. Silloin jompikumpi antaa tilaa ja
toinen kohteliaasti kiittää. Kissoja, koiria, kanoja ja lapsia tai mummoja voi
tupsahtaa tielle yllättäen, joten varovaisuus on paikallaan.
Tie Poliriniaan loppuu vanhan
kaupungin alkuun, ja ylös raunioille pääsee kävelemällä sen läpi tai ajamalla
ylhäällä olevalle tavernalle. Tie kylän lävitse on merkitty sinisin nuolin ja
on ihastuttava labyrintti: välillä täytyy mennä ahtaista porttisolista ja
”katujen” leveyttä piisaa paikoin juuri ja juuri kahdelle hengelle. Rauniot alkavat tavernan
takaa, ja niitä jatkuu ylös korkeimmalle huipulle saakka.
Antiikin tarussa kuningas Agamemnon
oli Troian voitokkaan sotaretken jälkeen Poliriniassa uhraamassa jumalille,
mutta keskeytti toimituksen nähdessään, miten kapinoivat sotavangit sytyttivät
laivat palamaan. 420 metrin korkuinen vuori on todella näköaloiltaan sellainen,
että rantautumisen olisi voinut nähdä sinne saakka. Kannattaa poiketa jo näkymienkin
vuoksi.
Melko ylös pääsee kapeaa ja
jyrkkää ajotietä. Se päättyy taverna Akropoliksen luo. Siellä ystävällinen,
iättömän iäkäs pariskunta laitteli meille hyvät frapet. Odottelun ajaksi
annettiin luettavaksi paikan opaskirjanen.
Frangokastello ja Jyrkin
tie
Hora Sfakionin kylä on
Haniasta katsoen lähes suoraan etelässä Libyanmeren rannalla, Valkoisten
vuorten takana, Samarian rotkon itäpuolella. Samarialle pääsee sieltä laivalla.
Hora Sfakioniin pääsee hyvää
tietä Haniasta. Ensin ajetaan uutta kansallistietä Vrysesiin saakka (reilut 25
km Rethymnonin suuntaan). Vuoristomaisemat matkan varrella ovat upeat.
Loppupäässä avautuvat näkymät jylhään Imbroksen rotkoon. Tosin tienvarsikyltit
oli ammuttu niin tohjoksi, että paikannimiä niistä ei voinut lukea. Vuorilla
oli pilvistä ja viileää, vettäkin tuli muutama pisara. Meidän piti pukea pitkää
päälle.
Loppumatkalla vuorta puhkoi
pari lyhyttä tunnelia. Alas merenrantaan saimme kurvailla hyväkuntoista
serpentiinitietä, jota ensin luulimme kuuluisaksi ”Kreetan jyrkimmäksi tieksi”.
Tiellä oli kuitenkin hyvät kaiteet, ehjä asfaltti ja aidat ympärillä, toisin
kuin nettisivuilta olimme lukeneet. Itse asiassa erehdyimme tiestä: kartta kun näyttää
”paksusuolelta” tälläkin kohtaa. Niin lapsemme pienenä nimittivät pahimpia
kartalta löytyviä mutkasylttyjä.
Hora Sfakion oli idyllinen
pikkukylä, joskin rinteessä tilaa näytti olevan hädin tuskin rakennuksille,
saati automäärälle, joka sinne punki. Sieltä nimittäin lähtevät autolautat ja
veneet Gavdoksen saarelle ja Loutroon, naapurikylään jonne pääsee vain veneellä
tai kävellen jyrkkää polkua, sekä Samarialle. Autoilla näkyi olevan jo ahdasta,
mutta meidän pyörällemme osoitti ilmaisen paikan itse herra pysäköinninvalvoja
lähtiessään skootterillaan laputtamaan väärin pysäköityjä autoja.
Frangokastelo
Jatkoimme rannikkoa pitkin
itään, missä ranta leveneekin tasangoksi. Sitä hallitsee upea, 1371 rakennettu Frangokastelon linna. Nykyisin
siitä ovat jäljellä vain vaikuttavat ulkokuoret, mutta sisälle pääsee ja
torniinkin voi kiivetä.
Vuonna 1828 vapaussodan
aikana turkkilaiset hyökkäsivät linnaan ja tappoivat viimeiseen mieheen sen
johtajan ja 385 miestä. Niinpä paikalla kummittelee: keväisin 17. – 18.
toukokuuta aaveratsastajat nousevat aamu-usvan mukana merenrannasta. He ovat
tuo rantahiekkaan haudattu linnan kaarti.
Sitten se löytyi, isännän
nimikkotie! ”Kreetan jyrkin tie”, meille isolla J:llä, lähtee aika piilosta
pienen Kapsodhasosin kylän perukoilta. Alhaalta katsoen näyttää, että ei vuorelle
mitään tietä edes nouse. Jo jyrkkä risteys ennakoi tien haasteita. Nyt löytyi
käyttötarkoitus action-kameralle: kapea, jyrkkä, huonokuntoinen ja
lampaankusema tie rimpuilee ainakin takapenkkiläisen mielestä hengenvaarallisin
ottein jyrkkää rotkonseinämää ylös. Paikoin puut ja pensaat tunkevat tielle,
josta jokin hirviö on haukannut reunoista palasia pois. Jokainen mutka nousee
jyrkästi, niin että pyörää saa kallistaa tosissaan. Ei siis voi ajaa liian hitaastikaan.
Ilman pyörään kiinnitettyä kameraa matkalta ei olisi tallennettu yhtään
videokuvaa. Pelottavaa – mutta sen arvoista! Henkeäsalpaavat maisemat,
kirjaimellisesti!
Luulisi, että helpottaa, kun
päästään ylös saakka, mutta samanlaiset mutkat, rotkot ja kiemurat jatkuvat. Länsipuolella
avautuu huikea Kallikratisin rotko. Maisemaa hallitsevat synkeät, tummat,
rosoiset kalliolohkareet ja karun rannikon jälkeen ihmeellisen vihreät
vuorikurut. Pilvet uivat ylös rotkojen uomia ja aloimme pikku hiljaa kastua
niiden tiivistellessä niskaamme muutamia pisaroita silloin tällöin. Kaunista!
Ja tiesimme, että rannikolla aurinko taas kuivattaa kulkijan.
Kallikratisin kylän lähellä
tien varressa on pikku kahvila, joka pakottaa pysähtymään. Aidat on koristeltu
vuohen kalloin ja elävien sarvipäiden kellojen kalkatus on suurin piirtein
ainoa ääni maisemassa. Kahvilaa pitää tanskalainen rouva kreikkalaisen miehensä
kanssa. Myynnissä on itse tehtyjä yrttituotteita. Joimme isot ”mugit” kuumaa
kahvia.
Tähtäsimme ajamaan Argyroupoliin,
mutta ylhäällä pilvisillä vuorilla kartanluku oli monien risteyksien ja
sivuteiden takia suorastaan haastavaa. Tyypillisesti useat risteykset vain
tupsahtavat vastaan, mitään viittoja niissä ei ole. Googlen ja kännykän avulla
päättelimme, minkä reitin kolmen tien risteyksessä valitsemme. Serpentiini vei
meidät alas vuorilta vehmaaseen laaksoon ja Asi Ghonian kylän ohittaessamme
totesimme olevamme aikomallamme reitillä. Vesisateen vuoksi emme jääneet ihmettelemään
Argyropoulin hienoja lähteitä, puroja ja vesiputouksia, mutta sitä palataan
vielä joskus katsomaan!
Aurinko lämmitti jo
mukavasti, kun palailimme Haniaan Kourna-järven ohitse, Georgiopoulin ja
Vamoksen kautta. Hania – Souda – Kalyves – Vamos – Georgiopouli on maisemiltaan
hieno reitti, sitä voi suositella vaikka skootterilla Haniasta ajettavaksi.
Näkymä varsinkin Georgiopoulin länsipuolelta kukkulanrinteeltä kohti Valkoisia
vuoria on upea. Tie ei ole vaikea ajettava.
Botanical park, Therasian
rotko
Emännän kiinnostus kasveja
kohtaan vei tiemme paikkaan nimeltä Botanical park of Crete, eli vapaasti
suomennettuna kasvillisuuspuisto. Hieno paikka! Sinne on hyvät mutta hieman
pienet opasteet E65-tieltä. Haniasta suunnan voi ottaa kohti Omalosta ja
Samarian rotkoa, niiden kyltit ovat selvemmät. Fournesin jälkeen käännytään
oikealle, pian ollaan perillä. Perillä puistoon on selvät opasteet ja eri
maiden lippuja tangossa.
Puisto on kooltaan 20
hehtaaria, ja se on perustettu palaneelle alueelle. Siellä on kaiken maailman
kasveja, hyvät esittelyt kreetalaisista yrteistä ja luonnonkasveista. Reittejä
on kaksi: lyhyempi n. tunnin kestävä ja toinen pitempi. Vierailija saa hyvät
ohjeet: ei saa ottaa stressiä, vaan on edettävä hitaasti ja rauhallisesti,
muistettava hengittää ja rentoutua. Matkan varrella on paljon lepopaikkoja,
jopa vesiletku jäähdyttävää suihkua varten. Saimme mukaan jäiset vesipullot ja
tarjolla oli hellehattuja ja kävelysauvoja. Opastuksesta jäi erittäin
myönteinen ja aidon välittävä tunnelma.
Paitsi kasveja puistossa on
muutakin nähtävää. Polun varsille on nostettu esille ”taiteeksi” palon jäljiltä
löytynyttä tavaraa, uudempaa ja vanhempaa. Muutama kaunis patsaskin oli naytillä.
Erilaisista antiikin ruukkutyypeistä oli hieno esittely. Alhaalla, lammen
rannalla, oli aaseja ja villivuohia tarhoissa ja vapaana käyskenteli
riikinkukkoja. Riikinkana hoiteli pieniä riikintipuja pesässään.
Puiston ravintolaan kannattaa
ehdottomasti jäädä syömään! Tilasimme kasvislounaan ja saimme jälkiruoaksi
yrttiteetä. Mikäli kuulostaa pliisulta, niin kannattaa itse maistaa: harvoin on
syöty niin maukasta kasvisruokaa!
Paluumatkalla ajoimme
Therasian rotkon kautta. Fournesista lähdetään Mesklan, Zourvan ja Therison
suuntaan. Tie nousee ylös todella kuiville ja karuille rinteille kauniiden
kylien ja viljavien laaksojen kautta. Sitten edessä kohoavat yhtäkkiä
Valkoisten vuorten alppimaiset maisemat. Kukkivat vaaleanpunaiset oleanterit
täplittävät rinteitä ja osoittavat vesiuomien paikat.
Kun tie kääntyy laskemaan
kohti Haniaa ja merta, kalliot kohoavat vaivihkaa ympärillä korkeuksiin.
Therasian rotkotie on mielestämme yksi Kreetan kauneimmista! Välillä on
tunnelimaisia metsiköitä, välillä tie ahtautuu karujen kallioiden väliin.
Silloin tällöin silta ylittää syvään syöpyneen uoman, jossa vesi virtaa
kesäkuumalla pikku norona. Millainen se on talvella? Ainakin vesi on saanut
aikaan mielikuvituksellisia kalliomuotoja ja luolia. Tämä lähikohde kannattaa
käydä ajamassa vaikka edestakaisin Haniasta, antaa hyvän kuvan siitä, miksi Kreeta
on ”rotkojen saari”!
Paleohora
Paleohora on idyllinen kylä
Kreetan etelärannikolla lähellä saaren lounaiskärkeä. Ajoimme sinne Haniasta
Voukoliesin ja Kandanosin kautta. Matkalla on hienoja vuoristomaisemia.
Pikainen tutustuminen paikkaan
jätti mielikuvan, että jos hakee rauhallista kreikkalaisen näköistä
lomakohdetta, jossa on läsnä meri ja aurinko sekä kaikki peruspalvelut, joita
lepolomailija kaipaa, Paleohora on hyvä valinta.
Venetsialaisen linnoituksen
raunioilla sentään ennätimme käväistä. Sieltä on hyvät näkymät, mutta enpä
menisi sinne pimeällä. Rauniokentällä on suojaamattomia reikiä suoraan maan
alle tyrmiin tai vesisäiliöihin.
Söimme Paleohorassa salaatit
rantakadun varrella kylän laitamilla, ja jatkoimme ajoa rannikkoa pitkin itään.
Noin kilometrin päässä poikkesimme kivikkorantaan uimatauolle.
Rannikolta tie nousee vaikuttavan
Azoghyrianoksen rotkon kautta vuoristoon. Tarkoituksemme oli ajaa Haniaan
Kambanoksen ja Alikianoksen kautta, mutta harhauduimme jossakin lukuisista
risteyksistä takaisin Kandanokseen. Eksymiset ovat Kreikan teillä ainakin
meille ihan tavallisia, mutta yleensä antoisia. Nytkin päädyimme
herkkuostoksille tienvarsikojusta Kakopetrosin paikkeilla.
Rodopos-niemi
Haniasta itään sijaitsee
Rodoposin niemi. Suunnittelimme ajavamme sen kärkeen, jos vain soratie
osoittautuu ajettavaksi. Vaikka meillä oli ajopelinämme matkaenduro, emme
lopulta viitsineet koluuttaa kyseistä tietä paria kilometriä enempää.
Menomatkalla ajoimme Rodopoun
kylän läpi. Tie kapeni jo kylällä kapenemistaan, nousi lopulta ylös niemen
keskellä olevasta laaksosta ja muuttui soratieksi. Vähän matkan päässä tuli
vastaan mehiläistarhaajia pesäpöntöt pakettiautojensa avolavalla. Mehiläiset
seurasivat heitä! Onneksi ne eivät olleet meille vihaisia, mutta vähän ilkeältä
tuntui niiden ropina paljaisiin sääriin ja käsivarsiin.
Tieltä oli hieno näköala
Hanian suuntaan, mutta kuiva, isokivinen sorakko osoittautui niin ikäväksi ja
hitaaksi ajaa, että päätimme jättää perillä odottavat Diktynan temppelinrauniot
ja uimarannan rauhaan. Koimme jopa ainoan kaatumisemme ikinä, kun pysähtyessä
pyörä luisti otteesta ja kävi kyljellään. Onneksi niin me kuin pyöräkin
selvisimme naarmuitta.
Ajoimme Afratonin rotkon läpi
niemen länsirannalle. Uimme ja lepäilimme kivikkorannassa. Saimme todistaa
erästä merkillisimmistä esityksistä, mitä ikinä olemme kanssaturisteilta
nähneet. Venäläisrouva ja hänen teini-ikäinen seuraneitinsä, tytär kaiketi,
asettuivat aurinkotuoleineen aivan roskiksen viereen – sinä kun jostain kumman
syystä oli hyvin tilaa. He söivät eväitään ja alkoivat sitten kuvata itseään ja
toisiaan kännyköillään. Samalla he kävivät heittämässä roskansa rantaa rajaavan
verkkoaidan ylitse – ja palasivat aurinkotuoliinsa roskiksen viereen!
Afratasta Kolimbariin johtaa
fantastinen näköalareitti! Kolimbari on peruskreikkalainen iso kylä tai
pikkukaupunki, tosin osan sen viehättävyydestä pilaavat isot
hotellihirvitykset. Kissamos on toinen lähes vastaavankokoinen rannikkotaajama.
Niiden väliä ajelimme pitkin pikkuteitä ja läpi viehättävien kylien, kuten Kaloudiana
ja Drapanos. Rodopoun kiersimme vanhaa kansallistietä pitkin. E65 kulkee
nimittäin Rodopoun niemen ohitse pitkin syvää kanjonia, joka on ikävä ajaa
moottoripyörällä: se on varsinainen tuulitunneli.
Näköalareittejä Hanian
lähellä
Jos viitsii ajaa Hanian
esikaupunkien lävitse pohjoisille rinteille, on palkkiona hieno näköala yli
kaupungin. Mourniesin ja Nerokourosin kautta pääsee pikkuteitä pitkin
kauniiseen Kalivesiin. Reitin voi ajaa vaikka skootterilla tai autolla, tosin
paikoin kylätiet ovat ahtaanlivakoita. Palkkioksi näkee muutakin kuin rannan
lomakylät.
Kalivesista jatkoimme Kokkino
Horion kautta Drapanosin niemen kärkeen. Samanniminen vuorennyppylä kohoaa yli
500 metrin korkuisena hampaana Kalivesin kauniin rantakylän taustalla. Niemen
kärjessä on majakka ja armeijan aidattu tutka-asema. Tyrskyt lyövät upeasti
rosoisiin kallioihin, uimamahdollisuutta ei näytä olevan.
Paluumatkalla majakalta
poikkesimme Almyridasta Aspron, Gavalochorin ja Ksirosternin kautta. Reitti on
merkitty karttaamme maisemareittinä, mutta aiemmista poiketen siltä ei niinkään
ole jylhiä näkymiä alas ja kaukaisuuteen, vaan tie sukeltaa havumetsiin ja
lehtoihin, joiden ei uskoisi Kreikassa olevankaan. Vamosin kautta palasimme
takaisin Kalivesiin ja Soudan kautta Haniaan.
Ehdimme hyvin kuluttaa
Kalivesia katsellen pari tuntia ajelun lomassa. Aivan keskustassa oli hyvä
lounasbaari. Laadun varmisti lähetin jatkuva kiire tilattujen ruokapakkausten
kanssa. Söimme makoisan kanasalaatin ja joimme biralit istuskellen melkein
keskellä kylän vilkkainta risteystä. Ison betoniauton kääntäminen risteyksessä
toimi hyvänä viihteenä.
Elafonisi
Päätimme vierailla Kreetan
kauneimmaksi mainitulla uimarannalla, Elafonissilla. Sinne kulkee kaksi
ajoreittiä, joista toinen on pelottava ja toinen kauhistuttava, ainakin, jos
pelkää korkeita paikkoja ja jyrkkiä kurveja. Elafonissi kuitenkin rauhoittaa
tutisevat hermot paratiisimaisuudellaan.
Kissamoksesta lähdetään Kaloudianan
läpi ja noustaan vuoristoon. Tie kulkee syvän ja leveän Topolian rotkon reunaa
ja sukeltaa välillä yksikaistaiseen tunneliin, jossa onneksi sentään on
liikennevalot. Vaikka rannikolla paistoi aurinko, ylhäällä vuoriston yli
pursuavat pilvet pirskottelivat välillä vettä päällemme. Rotkon reunat olivat
vihreän metsän peitossa vaikka huiput kohosivat ympärillä paljaina ja
tuulisina. Haukkoja liiteli alhaalla ja kielekkeiltä tien varresta turistit
kiikaroivat niitä. Kefalista lähdetään Vathiin ja päästään alas rantaan.
Uituamme kylliksemme Kreetan
eteläpuolen lempeillä laineilla lähdimme palaamaan rannikkoreittiä eli
käännyimme Kefalista länteen. Tie oli alkumatkasta ehkä huonokuntoisempi kuin
Topolian kautta tuleva, ja välillä se kiemurteli jyrkänteillä niin, että
seuraavan mutkan takaa näkyi vain merta ja taivasta. Hienot näköalat, mutta
hivenen stressaavat takapenkkiläisen mielestä. Kuskia stressasivat edellä
köröttävät turistit, jotka ajoivat kahtakymppiä ja pelkäsivät varmaan yhtä
paljon kuin oma emäntä, joka kielsi ehdottomasi ohittamasta. Lopulta maisemat
tasoittuvat maltillisemmiksi ja saavutaan takaisin Kissamokseen.
Rhethymnon
Naapurikaupunki Rhethymnon on
Haniasta 75 kilometrin päässä, mikä tarkoittaa kansallistietä pitkin noin
tunnin ajoa. Me ajelimme alkumatkan päätietä, sillä pätkä Haniasta
Georgiopouliin on varsin kaunis. Vastatuuli oli kuitenkin kahdeksassakympissä
niin kova, että kypärä tuntui lähtevän päästä. Nousimme rannikon kukkuloita
pitkin mutkittelevalle tielle. Reitti Dramia, Episkopi, Argiropouli, Koufi, Agios
Andreas, Gonia vie Rhethymnoniin läpi oikein kauniiden kylien ja
maalaismaisemien. Jos lomailee Rhethymnonissa, voi käydä ajelemassa vaikka
noissa kylissä, niin saa tuntumaa useista erilaisista kreetalaismaisemista.
Tapasimme Plataniaksessa
majailevat suomalaistuttavamme kukkulalla Maroulasin kylän yläpuolella.
Reippailijat olivat pyöräilleet ylös saakka! Taverna Fantastic View oli nimensä
veroinen: näköala oli vaivannäön arvoinen. Kukkula ei ole kuin nelisensataa
metriä korkea, mutta nousu on hurja serpentiini. Silti pyöräiltävissä, mikä
tuli todistettua. Taverna oli tilava ja siisti. Siellä lounasti sillä kertaa
vain meidän seurueemme. Toivottavasti kävijöitä riittää, sillä sijainti on
hieno.