Moottoripyörällä Haniassa ja Länsi-Kreetalla

Kesän 2014 Kreikan-reissu on takana, ja hankien kattaessa kotipihan on virkistävää palata muistoissa aurinkoisiin heinäkuun päiviin Kreetalla. Haniassa ja Länsi-Kreetan maanteillä vietetty kaksiviikkoinen palaa uniinkin, kun matkaa muistelee. Sadettakin tosin saimme vuoristossa ajellessamme, mutta emme kastuneet niin pahasti, että se olisi haitannut.

Kotimaassa kevään ensi sateet tuovat aina mukanaan ihanat, tuoreet kesän tuoksut, mutta ne eivät ole mitään verrattuna Kreetan vuorten yrttipotpuriin! Minttua, eukalyptusta, timjamia, oreganoa… kuvittele näistä aineksista tehty saunavasta: sellaiset lämpimät tuulahdukset tervehtivät moottoripyöräilijää vuorten rinteillä ja laaksoissa.

Tutustuimme tämänkertaisella matkallamme Länsi-Kreetaan ja erityisesti Hanian ympäristöön. Rethimnonin seutu tuli melko tutuksi kesällä 2007, ja Itä-Kreetalla ajelimme viime kesänä 1400 km ristiin rastiin. Nyt vuokramoottoripyörän mittariin kertyi yli 1600 km. Kilometrimäärää kasvatti pistäytyminen toisena ajopäivänä Ierapetrassa tuttavien luona. Sitä ei oikein voi laskea meille tyypilliseksi ajoreissuksi, sillä käytimme lähinnä pääteitä ja keskityimme matkan taittamiseen emmekä maisemien katsastamiseen. Silti tuollakin matkalla riitti nähtävää ja koettavaa, vaikka yhdeksän tuntia satulassa ei niin erityisen nannaa takamuksille ollutkaan.

Muut ajoreitit valittiin tarkoin maisemien ja hienojen kohteiden mukaan, ja niissä riittää muistelemista! Reitit ja vinkit upeista paikoista löydät alempaa.

Liikennekulttuuria ja kulttuuriliikennettä

Matkamme oli Finnmatkojen lomatarjontaa, joten kysyimme heti lentokenttäbussista noustessamme oppaalta, tietäisikö hän suositella meille moottoripyörävuokraamoa.

”Moottoripyöräilyä emme suosittele ollenkaan, se on liian vaarallista”, oli ennalta-arvattava kommentti. Eipä hänellä liioin ollut tiedossa vuokraamoa.

Tyypillinen mielikuva suomalaisilla Kreikan liikenteestä on kaaos. Loman lopussa, lentokentälle palatessa, tämän stereotypian kiteytti eräs seniori-ikäinen rouvashenkilö. Bussin körötellessä Hanian läpi lentokenttää kohti rouva taivasteli keskustan hurjaa liikennettä. Mitään sen hurjempaa ei kuitenkaan tapahtunut kuin että bussi joutui pysähtymään pari kertaa liikennevaloihin.

Vastasin rouvalle, että mielestäni liikenne on päinvastoin oikein sujuvaa siihen nähden, että Hania on sentään 80 000 asukkaan kaupunki.

”Niinkö paljon täällä on asukkaita”, rouva ihmetteli.

Kysyin, missä hän oli viettänyt lomansa, johon hän reippaasti vastasi, että Haniassa. Puoliso tarkenteli kuitenkin, että Plataniaksessa.

Ei siis ihme, että rouvan mielikuva liikenteestä oli kaoottinen. Hanian alueen ”lomaparatiisien”, Plataniaksen ja Agia Marinan, lävitse ajoimme kyllä muutaman kerran, mutta yleensä kiersimme ne mieluummin uuden kansallistien kautta.

Kun tuhannet turistit sukkuloivat kylien läpi kulkevan vanhan, kapean maantien poikki, turisteja palvelevien yritysten vaatima kuljetusliikenne yrittää löytää lastaus- ja purkupaikkoja, turistibussit jyrisevät maantiejunien seassa ja mukaan lisätään vielä hevosetkin rattaineen, on siinä kaaosta kerrassaan.

Sen sijaan Haniassa, kuten muissakin ”oikeissa” kreikkalaisissa kaupungeissa ja kylissä liikenne on huomattavan sujuvaa.

Tiedossani ei ole tilastoa, jonka mukaan matkanjärjestäjät arvioivat moottoripyöräilyn Kreikassa olevan vaarallista. Toki pyörällä ajava on haavoittuvampi kuin auton suojissa matkaava, jos jotakin ikävää sattuu. Toisaalta ei kai tien päälle kannata lähteä kolareita keräämään.

Oma asenne ratkaisee paljon. Jos se on samanlainen kuin suomalaisautoilijalla yleensä tuntuu olevan, on ihan hyvä, jos meikäläisiä ei liikaa Kreikan liikenteessä suhaa.

Suomessa pelin henki tuntuu olevan se, että liikenne on kilparata, jossa jokainen yrittää saada parhaat mahdolliset asemat. Jos jokin ”paikka” jollekulle hänen mielestään kuuluu, sitä ei muille luovuteta, vaikka oma ajotyyli haittaisi koko muuta liikennettä.

Kreikassa ei ehkä niinkään kilpailla vaan paremminkin pelataan. Liikenne on yhtä suurta yhteispeliä, jossa tarvitaan pelisilmää ja refleksejä, mutta muut kanssaliikkujat eivät ole vastustajia, vaan tavoitteena on kaikkien etu. Kaipa siellä on niin paljon vanhempi kaupunkikulttuuri kuin meillä, että yhteispeli on sikäläisillä geeneissä.

Esimerkiksi moottoripyörällä liikkuvat päästetään ja jopa viittilöidään ohittamaan, jos liikenteessä on niiden mentävä aukko. Suomessa ohittaja vie jonkun muun vuoron; kreikkalainen tuntuu ajattelevan, että yksi vähemmän ruuhkassa on vähemmän ruuhkaa.

Kun liikenteeseen liittyy hermot kylminä, refleksit tallella ja valmiina itse koko ajan joustamaan, on homma hallussa. Tarvittaessa on pystyttävä odottamaan ja myös ottamaan vastaan kanssaliikkujien neuvot. Syntyyhän siellä ruuhkia tämän tästä, mutta ei niissä koe sellaista lynkkausmielialaa kuin Suomessa vastaavissa tilanteissa. Tööttäys ei ole siellä herja, kuten meillä.

Pyörän vuokraaminen onnistui kaikesta huolimatta helposti. Tutustuessamme hotellin ympäristöön löysimme vuokraamon aika läheltä. Kissamou-kadun varrella ST eli Summer Time Rental–ketju piti pientä pyörävalikoimaa esillä. Myöhemmin näimme ketjun toisen vuokrauspisteen Hanian keskustassa. Myös rantakylillä oli ST:n vuokraamoja.

Meille löytyi heti sopiva pyörä, joka oli vapaana ja noudettavissa samana iltana. Suzuki 650 Freewind kuljetti meitä seuraavat 12 päivää hintaan 450 e. Hinta olisi ollut 40 e päivässä kymmenen päivän vuokrauksessa, ja tyydyimme tähän ”special priceen”. Luonnollisesti ajetut bensalitrat tulevat kuluina vuokrahinnan päälle. Bensa oli kesällä Kreikassa suurin piirtein Suomen hinnoissa.

Kun ensi kertaa sukelsimme Hanian aamuliikenteeseen moottoripyörällämme, pujottelimme vauhtia ja kaistoja vaihdellen, väliin verkkaisesti edeten ja pysähdellen liikennevirran mukana, tunsin vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta uuteen aamuun heräävän kaupungin ja sen asukkaiden kanssa. Minusta tuntui, että olen osa yhteisöä, kun teimme siinä matkaa muiden mukana.

Nälän yllättäessä

Maut ja tuoksut luovat tutkimusten mukaan erittäin voimakkaita muistikuvia ihmisen mieleen. Jos olet ”jiros-pitan” ystävä, kokeilepa! Voi, miksi Suomessa ei voi poiketa kulman kioskille ostamaan pita-annosta?

Tuo makoisa pita-”lättynen”, joka sisältää valinnan mukaan possua tai kanaa, lisukkeena tomaattia, sipulia, ranskanperunoita, ja jugurttia kastikkeena, on Kreikan vastaisku hampurilaisille. Annos maksaa pari euroa ja pita-kioskeja on yleensä kaikkialla siellä, missä kreikkalaiset tarvitsevat välipalaa, usein melkein vieri vieressä. Kannattaa valita se, jossa paikalliset asioivat, se takaa hyvän hinta-laatusuhteen.

Nea Horassa aivan hotellimme vieressä oli erinomainen pita-baari. DeRlikatessen-nimisessä ravintolassa henkilökunta ei ehtinyt olemaan jouten! Tuon tuosta mopolähetti sujahti toimittamaan ruokaa asiakkaalle kotiin tai työpaikalle. Ennakkoon puhelimitse tilattuja paketteja noudettiin, ja sen aikaa auto seisoi tietenkin hätävilkut päällä liikkeen edessä kadulla, maan tapaan. Ulkopöydissä istui välistä jopa kokonaisia perheitä ruokailemassa. Hyörinästä päättelimme, että paikka on hyväksi todettu, emmekä kertaakaan pettyneet annoksiimme. Hinta taisi olla 2,40 e vatsan täyttävältä annokselta.

Ruokapaikkoja Hanian kokoisesta kaupungista tietysti löytyy joka lähtöön. Me söimme muutamia kertoja vanhan kaupungin puolella, mutta vältimme periaatteesta ”pahimmat sisäänheittoturistiruokalat” venetsialaisessa satamassa ja sieltä ylös keskustaan johtavan Halidon-kadun varrella.

Sisempänä vanhankaupungin kujien sokkeloissa söimme lammasta pikkuravintolassa, jonka nimi ei valitettavasti jäänyt mieleen. Lammasta ja kauden hortaa sekä lammaspiirasta tilatessamme tiesimme valinneemme ihan kelpo ravintolan: piiraan tilauksen yhteydessä sanottiin, että sitä joutuu sitten odottamaan parikymmentä minuuttia, koska se paistetaan uunissa. Täällä ei siis heitetty tukkukaupan valmisannosta pakkasesta mikroon, vaan ruoat valmistettiin oikeasti alusta loppuun. Vanha vinkki onkin, että aina pitää kurkistaa keittiöön – todetakseen, että sellainen ylipäätään ravintolassa on.

Pari muuta kertaa, jotka illastimme vanhassa kaupungissa, eivät sitten niin erityisen hohdokkaita olleetkaan. Toki sekin riittää, että saa syödä hyvää murkinaa lämpimässä illassa kauniissa ympäristössä, mutta ihan täysiä pisteitä emme näille paikoille antaneet.

Päätimme kokeilla italialaista ravintolaa, jossa tilasimme pitsat. Ruoka oli hyvää, mutta tarjoilija ei ymmärtänyt ollenkaan kreikkaa ja naapuripöydän juopunut amerikkalaismiesten joukko häiritsi muita asiakkaita, tunnelma oli vaivautunut. Emme tunteneet olevamme Kreikassa.

Toisen kerran suostuimme sitkeän sisäänheittäjän vonkaukseen; hän kun jo tunnisti meidät käveltyämme usein iltavoltalla hänen ravintolansa ohitse. Vetonaulana oli elävä musiikki. Toivottavasti muusikot saivat osuutensa suoraan ravintolan illan tuotosta, sillä muuten ei voi perustella selvästi muita kalliimpaa hintatasoa. Söimme souvlakit ja maksoimme niistä reilun kympin annokselta, johon sisältyi suuri, keitetty peruna ja tsatsikia ja salaattia. Ei ruoka toki huonoa ollut, mutta kallista.

Vertailun vuoksi täytyy kertoa, että To Kantounissa, joka oli mielestämme kaupungin paras ruokapaikka, souvlaki-vartaat - tosin pienet, kuten erikseen mainittiin - maksoivat vain 1,50 tikulta. Vaikka lisukkeet tilattiin erikseen, hinta ei päätä huimannut. Paistetut perunatkin olivat oikeasti ravintolan keittiössä valmistettuja, eivät pussiranskiksia.

To Kantounia voi ehdottomasti suositella kaikille aitoa kreikkalaista elämystä ja ystävällistä ja mutkatonta palvelua kaipaaville hyvän ruoan ystäville. Paikka on psisteria eli grilliravintola ja sijaitsee Selinou- ja Pardali-kadun yhtymäkohdassa, eli niillä paikkein, missä Hania vaihtuu Nea Horaksi, ”uudeksi kyläksi”.

To Kantouni on avoinna vain iltaisin, mutta sinne kannattaa poiketa melko ”varhain” eli puoli yhdeksän – yhdeksän maissa, jotta mahtuu sisään. Tosin ulkonahan sielläkin istutaan, katoksen alla tai ihan jalkakäytävällä. Ravintola on siisti ja siellä palvellaan myös englanniksi. Meidän kreikan kielen tapailuumme suhtauduttiin oikein hyväntahtoisesti siellä, kuten muuallakin.

Kävimme keskustelua mm. ruoanlaitosta. Salaisuus ravintolan aivan erinomaiseen lampaaseen oliiviöljyssä on, että pikkukaritsan lihat haudutetaan kokonaan oliiviöljyyn upotettuna.

”Valitettavasti ette voi valmistaa tätä kotona”, isäntä pahoitteli.

To Kantouni nimittäin hankkii karitsanlihan tuottajilta, joiden karja vaeltaa vapaana vuoristossa ja nauttii ruoakseen parasta hortaa eli villivihantaa suoraan luonnosta. Lammas oliiviöljyssä on todella suussa sulavaa, eikä sen mausteena ole suolan lisäksi käytetty muuta kuin laakerinlehtiä.

To Kantounissa oli hauska seurata kreikkalaisten kertymistä suosikkipaikkaansa syömään. Jos juuri tänä iltana ei olla tulossa, voidaan silti käydä tervehtimässä henkilökuntaa tai vaihtaa kuulumiset auton ikkunasta ohi ajaessa.

Kreetalaisten sydämellisyys, avoimuus ja mutkaton luonne tulevat esille, kun perheet asettuvat ruokailemaan. Tervehditään suukoin ja halauksin, järjestäydytään istumaan, käydään vilkas keskustelu tilauksen sisällöstä, jaetaan ja yhdistellään ruoka-annoksia. Volyymia ei säästellä ja nauruakin riittää. Naapuripöydän turistit saavat hieman ihmetteleviä katseita osakseen: harvempi eksyy rantapaikoista tänne saakka. Suosittelemme eksymään!

Jos asuu Nea Horassa, merta edemmäs kalaan ei tarvitse lähteä. Nea Horan rannassa on monta psarotavernaa, kalaravintolaa. Kävimme oman  hotellimme vieressä sijaitsevassa Achilleassa syömässä grillattua oktapodia, herkkuamme.

Oktapodi ei ollut ruokalistassa, ja meinasimmekin erehtyä tilaamaan mustekalaa. Onneksi selitin tarjoilijalle innoissani, että haluamme sitä, koska näimme mustekaloja päivällä kuivamassa ravintolan edustalla. Tarjoilija kysyi, halusimmeko siis oktapodia, jollaista naapuripöytä juuri söi, emmekä mustekalaa, ja korjasimme, että sitä juuri.

Mietin, tulikohan nyt kallista lystiä, listan ulkopuolelta tilattua herkkua! Annos oli kuitenkin edullinen. Ilmeisesti oktapodia vain ei saa joka päivä ja siksi sitä ei ole painettu ruokalistaan. Pikku mustekalat kiikkuvat päivän narulla auringossa,  rantakadun jalkakäytävällä. Se kuuluu niiden kypsytykseen.

Oktapodin maku on kuin grillatun kanan tai kalkkunan, ehkä kuitenkin vähän ravun tapaan merenmakuista. Kumimaisen sitkeäähän se on, mistä tarjoilijat yleensä varoittavat, mutta silti se on todella herkullista syötävää! Varsinkin sitruunalla pirskoteltuna. Koko annos on syötävää lihaa, imukuppejakaan ei kannata turhaan rantustella, ne ovat rapeita ja hyviä.

Vielä pari ruokapaikkaa ansaitsee erityismaininnan. Jos vierailee Botanical Parkissa, kasvilajipuistossa 18 km päässä Haniasta, kannattaa syödä sen ravintolassa. Heidän periaatteensa on käyttää vain kreetalaisia tuotteita, jotka ovat lisäksi mahdollisimman luonnonmukaisia, terveellisiä ja lisäaineettomia. Osa raaka-aineista on peräisin puistosta. Söimme annoksen täytettyjä kasviksia: kesäkurpitsan kukkia, paprikoita, munakoisoja ja kesäkurpitsoita.

Palanpainikkeeksi yritimme tilata cocista, moottoripyörällä kun olimme, mutta sitä ei täällä myyty. Sen sijaan kehotettiin maistamaan paikallista vastinetta, biralia. Jostakin syystä tulimme vasta nyt tutuksi tämän tuotteen kanssa.

Biral on kreetalainen perinnelimppari, jossa on hedelmiä ja yrttejä. Se muistuttaa hieman colaa, jona sitä jopa markkinoidaan, mutta me yhdistimme maun heti Hartwallin Omena-limonadiin.

Cocista emme koko reissulla enää juoneetkaan, vaan ajoreissujen lounastauoilla juomaksi valikoitui joko Geranin tai Temenian biral-juoma. Geranin tehdas on hanialainen ja Temenian tehtaat ohitimme ylhäällä samannimisellä vuorella. Kreikaksi biral kirjoitetaan mpiral ja englantia mukaillen beeral.

Pisimmällä päiväretkellämme vierailimme Ierapetran lähellä olevassa Mirtoksen kylässä, jossa Jannis Zervakis pitää Katerina-ravintolaa. Se on suomalaisten keskuudessa tietysti tunnettu siitä, että sen omistaja puhuu suomea. Ravintola on kuitenkin niittänyt mainetta myös kansainvälisten herkkusuiden keskuudessa, ja se on mainittu jo useiden maiden matkaoppaissa ja missä-syödä-hyvin-luetteloissa.

Syy on selvä: Jannis panostaa laatuun. Päätettyään vuosia sitten jatkaa setänsä ravintolassa yrittäjänä, hän kertoi aluksi tehneensä ruokaa samalla tavoin, kuin tapana on ja mitä turisti odottaa saavansa. Kreikkalainen ruokalista ja ranskalaiset perunat. Itse hän kuitenkin ikävöi sitä aivan ”oikeaa” kreetalaista ruokaa ja metsästi lapsuuden makumuistoja ajelemalla vuoriston pikku kylätavernoihin syömään.

Sitten Zervakis päätti kokeilla: pikku hiljaa hän alkoi tehdä ruokaa enemmän ja enemmän vanhojen perinteiden mukaan. Myös asiakkaat oppivat odottamaan sitä, että Katerinassa saa aivan erityisen hyvää ruokaa. Nykyään Jannis pitää myös kursseja kreikkalaisesta ruoanvalmistuksesta, sillä ihmiset haluavat oppia lisää siitä, mikä Kreetan ruoista tekee ainutlaatuisia ja maailman terveellisimpiä. Tilauksesta Jannis lähtee myös käyttämään asiakkaitaan vuoriretkillä. Ravintola Katerina on avoinna iltaisin.

Ostoksilla

Hania on hyvä paikka tehdä ostosreissu, olipa sitten kiinnostunut turistirihkamasta tai muodista. Myös paikallisia tuotteita on hyvin saatavilla. Sellainen tuntuma jäi, että hinnat olivat edullisempia kuin Iraklionissa, mutta samana kesänä ei niitä vertailtu.

Venetsialaisesta satamasta johtavat ylös kaupungille kävelykadut, kuten Halidon, jotka pursuvat turisteille tarkoitettua tavaraa. Nahkatuotteille on omat alueensa, hintoja ja laatua on helppo verrata. Jos ei jaksa koluta näitä sokkeloita, hyvän läpileikkauksen tarjonnasta saa kauppahallista, joka on nähtävyys sinänsä. Kotimaasta tuttuja ja vieraampia muotiliikkeiden nimiä näkee Skalidi-kadun varrella.

Meillä mukaan lähti kauppahallista oliivikosmetiikkaa, hunajaa ja rakia. Maustevarastojakin täydennettiin. Haniassa kannattaa tehdä nahkaostoksia, niiden hinta-laatusuhdetta kehutaan.

Ostoksia teimme myös vuoristoteiden varressa: käsin tehtyä yrtti-oliivisaippuaa ja pientuottajan viiniä. Ainakaan meidän ei ole koskaan tarvinnut pettyä näiltä maalaismyyjiltä ostettuihin tuotteisiin. Olettaisin, että he varjelevat mainettaan myymällä laatua, ainakin kun tuottajan nimi on selkeästi esillä.

Museoissa

Kävimme laivastomuseossa, joka vietti 40-vuotisjuhliaan. Se sijaitsee aivan venetsialaisen sataman länsireunassa Firka-linnoituksessa. Museossa on paljon nähtävää: vitriineissä, maalauksissa ja multimediana laivoja muinaisista ajoista nykypäivän sota-aluksiin, sekä kaikenlaista merenelävää ja merestä löytynyttä aarteistoa.

Toisessa päässä satamaa on merenkulkumuseo. Siellä on näytteillä muinaisen mallin mukaan tehty minolainen alus ja esitys sen rakentamisesta ja sillä tehdystä matkasta. Museo sijaitsee arsenaalissa eli vanhassa telakkarakennuksessa, joita on venetsialaissatamassa myös kunnostuksen alla useita.

Arkeologinen museo on tehty vanhaan katedraaliin. Rakennus on kaunis ja vaikuttava. Kokoelmissa on kaivausten löytöjä Haniasta ja läntiseltä Kreetalta. On mielenkiintoista nähdä, millaisia ruukkuja, koruja, kolikoita ja arkiesineistöä on koottu niiltä paikoilta, joissa itse on kävellyt raunioilla.

Hanian näkyvin muinaismuisto on aallonmurtajan päässä vartioiva egyptiläinen majakka. Se on yksi maailman vanhimpia yhä käytössä olevia majakoita. Aallonmurtajaa pitkin pääsee majakalle, ei tosin rappusia pitemmälle. Matka on melko pitkä ja paikoin kävelytila muurin ja meren välissä kapea.

Haniaa kannattaa käydä silmäilemässä myös vanhan kaupungin muurin kulmauksessa sijaitsevalta vallitornilta.

Pulahduksia Egean- ja Libyanmereen

Majoituimme Haniassa, mutta uimassa kävimme niin Kreetan eteläpuolella Libyanmeressä kuin suuren saaren länsi- ja pohjoispuolenkin aallokoissa. Tässä lyhyesti kokeilemamme uimapaikat ja miten niihin pääsee.

Emme viihdy auringonpalvojien kansoittamilla viihdebiitseillä, joissa on rantabaarit ja soittolistalla viimeisimmät kansainväliset hitit. Meille riittää viilentävä pulahdus ja pieni breikki maisema-ajelun lomassa. Useimmat uimapaikoistamme olivat pieniä ja ehkä myös vähän kaukana kaikesta.

Lähes joka päivä pulahdimme tietysti hotellin lähirannassa, toisinaan ehdimme viettää tunnin, pari iltapäivän auringossa. Tosin rusketusta tarttuu nahkaan myös liikkuessa, ei vain maatessa. Nea Horan kaupungin ylläpitämä pitkä hiekkaranta on siisti ja tavernat vuokraavat aurinkotuoleja ja –varjoja. Tilaa on myös oman pyyhkeen levittämiseen hiekalle. Hiekka on hienoa, mutta meressä on myös isoja kiviä harvakseltaan.

Jos rantaa jatkaa länteen, tulee vastaan mereen pistävä kallio, jonka laella on hotelleja. Kallion voi kiertää kahlaamalla ja sen jälkeen ranta jatkuu rakentamattomana. Hiekka-alue on laaja ja sopii retkeilyyn, mutta meressä on isoja, pyöreitä kiviä, kuten paikoin rannallakin. Siellä oli myös koiran uittajia, ja jokunen kokonaku auringonpalvojakin havaittiin. Jos pelkää jompiakumpia, kannattaa pysyä kaupungin rannassa.

Jos Haniassa on liikaa aallokkoa, on sikäläisillä vaihtoehto: Akrotirin Soudan-lahden puolimmaiset rannat. Kävimme toteamassa eron lähes myrskyisen Nea Horan ja pienen Marathin vain  loivasti aaltoilevan rantapoukaman välillä. Rannassa on pari tavernaa ja aurinkotuoleja saatavilla. Vieressä on Naton tukikohdan rantakohde, mutta se jää pienen niemen ja tukevien aitojen taakse. Hanian lentokentälle laskeutuu säännöllisesti koneita Soudan suunnasta, ne näkyvät ja kuuluvat, mutta ovat sinänsä hienoja katsella.

Haniasta länteen sijaitsee Rodopoun niemi. Sen itäisellä rannalla, lähellä Kolymbarin kylää tai paremminkin pikkukaupunkia, on hieno Afratonin ranta. Sinne laskeudutaan pienen rotkon kautta. Rannalla on palvelut. Pyöreäkivinen pohja tekee uimaan menosta ja merestä palaamisesta aika haastavan, mutta ranta on melko hyvin suojassa isoilta aalloilta.

Paleohorassa pääsimme nauttimaan aivan omasta uimarauhasta, kun pidimme taukoa kylän itäpuolella. Kylässä on huikeat hiekkarannat niemen molemmin puolin, mutta emme halunneet ihmispuuroon. Matalaa, kilometrien pituista kivikkorantaa kulki vain muutama kävelijä. Libyanmeri oli paljon tyynempi kuin saaren pohjoispuoli, mutta kovalla tuulella ei tältä rannalta ehkä mereen olisi päässytkään. Sileät, päänkokoiset kivet ovat aika liukkaita vesirajassa.

Yksi suuri turistiranta piti meidänkin sentään käydä kokeilemassa, ehkä Kreetan kehutuin – eikä suotta. Elafonisi saaren lounaiskulmassa on kokemisen arvoinen. Rantaa ylläpitää kunta, ja se on vähemmän kaupallinen kuin tavalliset tavernojen hoitamat uimapaikat. Se oli erittäin hyvin hoidettu vessoja ja rannan siivousta myöten. Paikoitus oli hyvin organisoitu mutta maksullinen. Jos toimii kuten me moottoripyörämme kanssa, eli jättää ajokin kauemmas, kannattaa katsoa, että pääsee poiskin siitä, mihin parkkeeraa. Saavuimme rannalle aamulla ja muutaman tunnin päästä emme meinanneet saada pyörää pois puiden varjosta, niin tarkkaan autonmentävät lokoset kivien ja puiden välissä oli täytetty.

Elafonissi oli lumoava ja paratiisimaisen kaunis paikka. Pikkulapsille oiva uimaranta mataluuden ansiosta, mutta kyllä siellä aikuinenkin viihtyi auringon ja lämpimän aallokon hellittävänä ja kultaisella hietikolla loikoillen.

Lemmikkien Hania

Kun Suomessa paluumatkalla ajoimme lentokentältä kotia kohti, oli yhtenä uutisaiheena, että kreikkalaiset kohtelevat eläimiä kaltoin. Uutisessa todettiin, että karu taloustilanne ajaa kreikkalaiset hylkäämään lemmikkinsä kaduille. Ajankohtaisen aiheesta oli tehnyt Kreetan kesäjulkkis, eli joltakulta luontoon karannut tai tahallaan päästetty krokotiili.

Kirjoitimme Kreikka-aiheisessa Facebook-ryhmässä, että ainakin Haniassa minua suorastaan ilahdutti se, miten hyvin näin siellä kohdeltavan koiria ja kissoja. Päivitys aiheutti heti ryöpsähdyksen niiltä tahoilta, jotka ovat ottaneet sydämelleen kreikkalaiset kulkukissat ja –koirat. On nähty ja koettu ihan päinvastaista.

Eläinten asiallinen kohtelu on aina ollut meille tärkeä kysymys. Kuitenkin olisi osattava punnita mielessään vallitsevaa ympäristöä ja kulttuuria, kun puhutaan eläintenpidosta ja sen laadusta. Nyt emme tarkoita eläinten pahoinpitelyä, se on aina tuomittavaa.

Suomalainen yhteiskunta on luonut, kuten kaikelle muullekin, tiukat säännöt ja raamit sille miten, milloin, miksi ja missä eläimiä saa pitää, kuka saa pitää ja kuka siitä vastaa. On kuitenkin oikeasti aivan eri asia päästää kissa kadulle (tai hylätä mökille) Suomessa kuin Kreikassa.

Jos Suomessa kissa jää yksin, se pärjää kyllä kesän saalistusvaistonsa turvin, mutta talvi koituu vääjäämättä kattiparan kohtaloksi. On vastuutonta hankkia kissa, jos siitä ei voi pitää huolta.

Lämpimissä maissa katukissoista on myös hyötyä. Ne torjuvat osaltaan hyvin kaupunkien rottaongelmaa. Sanomalehden kesäisessä teemaliitteessä suomalaisen tuholaistorjuntafirman työntekijä esitti teorian, että rottia on vähintään puolet kaupungin asukasluvusta, ellei jopa puolitoista kertaa niin paljon kuin ihmisiä. Jos asia on näin Suomessa, luultavasti etelässä suhdeluku on suurempi.

Hotellimme aamupalapöytiä kierteli kaunis, musta naaraskissa. Olisi kuvitellut, että se oli talon oma asukas. Iltapäivällä saman kissan tapasi pitaravintolasta korttelin päästä. Kuin kotonaan se oli sielläkin. Eikö ole mukavampaa, että tavernassa maahan pudonneet muruset pöydän alta syö kissa eikä rotta. Kissoilla on kuin onkin paikkansa Kreikan kaduilla syömässä rotat ja rottien ruoat.

Voidaanko etelänmaiden kissojen kohdalla edes puhua kodittomista eläimistä samalla tavalla kuin Suomessa? Jospa kissat tavallaan ovatkin monen kodin yhteisiä? Ongelma on tietysti silloin, että kukaan ei ota varsinaisesti vastuuta eläimestä. Onko kissan parempi olla, kun se elää sisäkissana ”vankeudessa”, vai kun se elää vapaana ehkä lyhyen ja vaarallisenkin elämän?

Jos kissat lisääntyvät hallitsemattomasti, se tuottaa tietysti ongelman. Nekin voivat levittää tauteja ja ainakin niiden hyvinvointi kärsii, jos ne näkevät nälkää ja elävät ahtaasti. Jollakin tavoin kissojen määrää siis pitäisi voida kontrolloida.

Kreikassa eläinten lisääntymiseen puuttumista vaikeuttaa väestön uskonnollinen suhtautuminen. Kissojen ja koirien sterilointi saatetaan nähdä Luojan töihin puuttumisena. Onneksi monet eläinsuojelujärjestöt tekevät työtä asenteiden muuttamiseksi.

Eri järjestöt sijoittavat kaduilta pyydystettyjä koiria ja kissoja huolehtiviin koteihin, myös ulkomaille. Monien maiden omat eläinsuojelu- kissa- ja koirayhdistykset kuitenkin varoittavat riskeistä, joita tähän toimintaan liittyy, mm. tartuntatautien ja loisten leviäminen. Ja totta kai rahan liikkuminen lemmikkikaupassa on saanut rikolliset kiinnostumaan aiheesta, ja voi olla, että ”koditon” koiranpentu Kreikasta onkin varastettu omistajaltaan tai varta vasten pentutehtailtu.

Haniassakin lemmikkikaupan ikkunassa oli ilmoituksia kadonneista koiranpennuista. Mihin ne häviävät? Autojen alle vaiko turistien mukana ulkomaille? Jos haluaa antaa kodin katujen kasvatille, on tarkistettava taho, jolta lemmikin hankkii. Eläinsuojelujärjestöjä voi auttaa myös rahalahjoituksin sekä paikan päällä että netin kautta. Myös tarvikkeita ja muonaa voi lahjoittaa.

Näitä taustoja vasten haluamme vielä tässäkin kertoa, että näimme Haniassa paljon positiivista koiranpitoa. Katukuvassa näkyi paljon omistajansa kanssa lenkillä kulkevia lemmikkejä. Nea Horan rantakadun varressa oli pieni koirapuisto, aitaus, jossa oli kakkipussin käyttöön opastava taulu. Muualla Kreikassa emme ole ikinä nähneet niin paljon rotukoiria kuin Haniassa. Lemmikkiliikkeen ikkunassa mainostettiin palveluskoirakoulutusta ja trimmauspalveluita.

Koiria näki päivisin pötköttelemässä viileissä varjoissa sen näköisinä, ettei kukaan omista niitä. Illalla voi sitten nähdä samoja koiria kulkemassa jonkun ihmisen kanssa – toisinaan tosin mahdotonta sanoa, omasta halustaan vaiko omistussuhteesta. Panta oli kuitenkin monilla kaulassa kertomassa, että ei tässä ihan omillaan olla.

Kaupungin uimarannassa oli näkyvä kieltokyltti koirille, mutta iltaisin auringonottajien lähdettyä koiria näkyi rannalla leikkimässä ja uimassa omistajiensa kanssa. Kun poikkesimme kauemmas virallisesta kaupungin rannasta, koiria oli mukana keskipäivälläkin. Jos nuusku väänsi rannalle tortun, kävi omistaja sen korjaamassa pois. Ihmeesti koirat vain nauttivat vesileikeistä, vaikka meri on niin suolainen!

Hotellin hyvyys on asenneasia

Netin Kreikka-aiheisilla keskustelupalstoilla ja Facebookissa on aika ajoin juteltu ja jopa kiistelty siitä, millaisesta hotellimajoituksesta itse kukin pitää ja miksi. Ymmärrän toki, jos lapsiperhe haluaa lomalla unohtaa arjen paineet ja valitsee all inclusive –majoituksen, mutta meidän juttumme se ei ole.

Muutamat ikävät huomiot ovat saaneet ajattelemaan, että kunpa all inclusive –ranneke pakottaisi nämä matkalaiset myös pysymään noissa reservaateissaan. Eräällä matkanjärjestäjän risteilyllä seurasimme sivusta rannekeseurueen ruokailua. Retkellä tarjoiltu grillipossu, salaatti ja hedelmä päätyivät lähes koskemattomina roskikseen. Kun annoksesta ei ollut maksettu erikseen, niin mitäpä sen väliä.

Mitä perheen lapset tällä mallilla oppivat? Pahimmassa tapauksessa sen, että aivoton riistokulttuuri matkakohteessa on ihan ok. No, tämä on tietysti yleistämistä, kaikki eivät toimi näin. Silti ylikansalliset yhtiöt tunnetusti hallitsevat all i –markkinoita, mikä ei sovi matkailufilosofiaamme.

Omaksi tavaksemme on muodostunut majoittua mieluiten pienessä hotellissa, ja yritämme aina etukäteen selvittää, että se on paikallisessa omistuksessa. Jäävätpähän eurot tarkemmin niille, jotka meitä vieraanaan passaavat.

Monesti harmittavat myös suomalaiset kaikesta ruikuttajat, joilla ei tunnu olevan minkäänlaista realismia matkavarusteenaan. Kaiken pitäisi pelata samoilla kriteereillä kuin kotimaassa. On paljolti omasta asenteesta kiinni, häiritseekö alakerran taverna tai vilkas satamakatu yöunia. Rauhaa ja hiljaisuutta voi hakea vaikka Lapista, Kreikkaa ovat myös Kreikan äänet.

Ihmetyttää myös se, että lähdetään matkalle lämpimään maahan vuoden kuumimpaan aikaan, ja sitten valitetaan, kun on liian kuuma! Vinkki: ilmastoinnin käyttö minimiin ja jo 2 – 3 asteen pudotus vallitsevaan lämpötilaan riittää. Kuumuuteen tottuu, jos antaa elimistölle mahdollisuuden. Jos yöllä herää siihen, ettei saa nukutuksi kuumuudelta, voi ilmastoinnilla viilentää huoneen hetkeksi. Jatkuva vilvoittelu on älytöntä energian tuhlausta ja sotkee kehon sopeutumisen lämpimään.

Tälläkin kertaa olimme tyytyväisiä hotelliimme. Pieni hotelli Posidonia sijaitsee aivan Nea Horan laidalla. Se on kreikkalaisen perheen omistama, ja näimme neljä sukupolvea heistä edustettuina kahden viikon oleilumme aikana. Isoäiti tervehti aina hymyillen meitä ”lapsukaisia” tuoliltaan terassilta.

Hotelli oli siisti, tosin ilmeeltään vaatimaton. Huoneessamme oli pieni minikeittiö, vaikka emme olleet varanneet sellaista varustelua, koska söimme aamiaisen hotellissa. Se käsitti kahvia, teetä, mehua, leipää, juustoa, leikkelettä, tomaattia, hedelmiä ja kananmunaa, sekä keksiä tai pannukakkua. Perusaamiainen ilman konstailua.

TV ja ilmastointi jäivät meiltä rauhaan, mutta nekin huoneessa oli. Meillä oli parvekkeet kujalle ja sisäpihalle, joten ilma vaihtui. Meren ja Posidonian välissä on vain katu ja toinen hotelli, joten uimaranta on ihan vieressä. Moottoripyörällä oli helppo tulla ja mennä sijainnin puolesta. Pyörälle isäntä osoitti paikan hotellin edestä, siirsi vain vähän pysäköintikieltomerkkiä!

Hotellia sanoisin melko rauhalliseksi. Rannalta kantautuu, yllätys, yllätys, leikkivien lasten ääniä aika myöhään illalla. Autot ajavat aivan hotellin ohitse rantatietä, joka on keskeinen kulkureitti. Tuuli vinguttaa ravintoloiden kylttejä, siinä ehkä suurin häiriö. Olisikohan pitänyt valittaa?

Ajoreittejä upeisiin maisemiin

Akrotiri

Akrotirin niemi sijaitsee Hanian koillispuolella ja siellä on lähin lentokenttä. Niemellä on useita pikku kyliä, joissa on paljon vuokravilloja ja hotelleja. Muutamat kylistä ovat sentään vielä ”aitoa” asutusta kouluineen ja kirkkoineen. Heti niidenkin ulkopuolelta alkaa turistisasutus.

Akrotirilla on muutamia hyviä uimarantoja. Kävimme vilkaisemassa Stavroksen rantaa, jossa Kerro minulle, Zorbas –elokuvan kuuluisa tanssikohtaus on kuvattu. Ajoimme sinne reittiä Kounoupidiana, Kathania, Kalathas, Horafakia, Stavros.

Jatkoimme niemen kiertämistä ajamalla lentokentän ympäri: Kalorouma, Mouzouras, Sternes. Poikkesimme katsomaan Loutrakin rantaa. Palattuamme rannasta käännyimme Sternesistä Soudan suuntaan. Ennen kaupunkia lahden pohjukassa aivan tien varressa sijaitsevassa Meltemaki-tavernassa söimme pariin eri kertaan salaatit tai dakos-korput ajoreissuillamme. Hyvä pysähdyspaikka, siistit vessat! Upea ranta, mutta en tiedä, haluaisinko uida Naton tukikohdan ja suuren matkustajasataman takaisessa lahdenperukassa. Uijia ja surffaajia rannassa kyllä oli.

Sitten päräytimme pätkän E75:tä. Sieltä on näkyvä opaste Apteran raunioille. Aptera sijaitsee Soudan lahden suulla. Rethimnon - Hania päätie kulkee aivan sen alapuolelta. Apteralta ja varsinkin viereiseltä Koulesin linnoitukselta on hienot näköalat Soudan lahdelle.

Aptera oli yksi Kreetan tärkeimmistä kaupunkivaltioista, ja alue oli asuttu minolaiselta ajalta roomalaisajalle asti. Ensimmäinen kirjoitettu merkintä Apterasta löytyy lineaari B -taulusta noin 1400 – 1300 eKr.

Rooman aikaan Aptera oli linnoitus, josta hallittiin Soudan lahtea. Se tuhoutui maanjäristyksessä seitsemännellä vuosisadalla jKr. Sen sijainti Soudan lahden suulla teki siitä sekä poliittisesti että taloudellisesti merkittävän. Nyt Apterasta on jäljellä mm. vesisäiliöt, joissa oli jonkin verran vettä nytkin, heinäkuussa. Vaikka ollaan korkealla, on paikalla kylpylöitä Rooman ajalta, eli vettä on riittänyt.

Falasarna, Polirinia

Päästäkseen Falasarnaan on ajettava aivan Kreetan läntisimpään kolkkaan. Haniasta tämä tarkoittaa ajamista uutta tietä tai ”kansallistietä” eli E65:ta pitkin, tai lomakylien läpi kulkevaa vanhaa maantietä myöten. Aamulla Agia Marina, Platanias ja muut rantakylät ovat vielä melko rauhallisia, mutta iltapäiväliikenne on todella ikävää moottoripyörällä kaksin ajettavaksi. Takapenkkiläisen käsivoimat joutuvat koville kiinnipitelystä jatkuvan jarruttelun takia.

Reitiksemme länteen vakiintui ajaa uutta tietä Geraniin saakka ja sieltä vanhaa tietä Kolymbariin ja pikkukylien kautta ohi Rodopoun niemen Kissamokseen saakka. Esimerkiksi Kaloudiana ja Drapanias jäivät kauniiden kylien nimistä mieleen. Reitti on kylläkin hidas ajettava, mutkissa ei vauhdissa voiteta, joskin maisemissa tuhatkertaisesti!

Matkalla Falasarnaan poikkesimme Malemen saksalaissotilaiden hautausmaalle. Vaikuttava ja pysäyttävä muistokenttä, hautakiviä lukemattomia, nimiä muureissa kenties vielä enemmän. Tämäkin idylli on ollut sotatannerta vain pari sukupolvea sitten.

Falasarnaan löytää hyvin, viitoitus on melkein perille eli kylään saakka. Raunioillekin löytää, mutta ainakin meidän piti kysymällä varmistaa oikeaksi vaatimaton pieni hiekkatie oliivimetsikön lävitse. Reitti lähtee viimeisten kahviloiden kohdalta.

Aidatulla kentällä oli kaivaukset menossa, mutta ei sisäänpääsymakua. Sen sijaan saimme kohteliailta nuorukaisilta käteemme esitteet alueesta. Hyvät opastetaulut auttoivat kuvittelemaan muinaiset näkymät. Ihan rantaa ei päässyt. Satama-altaat ja tornien pohjat näkyivät selvästi ja taustalla kaivaukset jatkuivat. Raunoita näyttikin jatkuvan pitkin rinteitä, myös kivien lohkomisalueet näkyvät kalliossa.

Falasarna on mielenkiintoinen paikka Kreetan maantieteen ja historian kannalta. Viime kesänä ihmettelimme Itanoksen uponnutta satamaa Kreetan kaakkoiskulmalla, nyt näimme mullistuksen vastakohdan täällä. Muinaisen Falasarna on noussut n. 7 metriä lähes yhdellä rysäyksellä. Kun vilkkaan kauppapaikan satama on noussut kuiville, se on luonnollisesti merkinnyt loppua kaupungille.

Raunioilla on meneillään kaivauksia, mutta satamasta on esillä rakenteita: kanava sisempään altaaseen, puolustusmuurit ja tornien jäänteet. Maastossa puolestaan näkyvät selvästi kohdat, joista rakenteisiin on hakattu kiviä.

Falasarnasta sisämaahan ja kohti vuoria nousemalla pääsee toiseen antiikin kaupunkikohteeseen. Falassarna on ollut ylempänä sijaitsevan Polirrinian satama. Poliriniaa ympäröivät pehmeät kukkulat, joiden kupeilta oliivi- ja sitrustarhat ja muut viljelykset nousevat terasseittain ja tiet köynnöksinä niiden välillä. Ajoimme idyllisten pikku kylien läpi: Zachariana, Lousakies, Limbiana, Galouvas…

Kylätiet ovat kapeita ja mutkittelevat valkoisten tai luonnonkivisten talojen ja pihamuurien välitse. Autoja on parkkeerattu sinne, minne ne ovat sopineet, joten aina ei kahta kulkupeliä mahdu rinnakkain, kun kohdataan. Silloin jompikumpi antaa tilaa ja toinen kohteliaasti kiittää. Kissoja, koiria, kanoja ja lapsia tai mummoja voi tupsahtaa tielle yllättäen, joten varovaisuus on paikallaan.

Tie Poliriniaan loppuu vanhan kaupungin alkuun, ja ylös raunioille pääsee kävelemällä sen läpi tai ajamalla ylhäällä olevalle tavernalle. Tie kylän lävitse on merkitty sinisin nuolin ja on ihastuttava labyrintti: välillä täytyy mennä ahtaista porttisolista ja ”katujen” leveyttä piisaa paikoin juuri ja juuri kahdelle hengelle. Rauniot alkavat tavernan takaa, ja niitä jatkuu ylös korkeimmalle huipulle saakka.

Antiikin tarussa kuningas Agamemnon oli Troian voitokkaan sotaretken jälkeen Poliriniassa uhraamassa jumalille, mutta keskeytti toimituksen nähdessään, miten kapinoivat sotavangit sytyttivät laivat palamaan. 420 metrin korkuinen vuori on todella näköaloiltaan sellainen, että rantautumisen olisi voinut nähdä sinne saakka. Kannattaa poiketa jo näkymienkin vuoksi.

Melko ylös pääsee kapeaa ja jyrkkää ajotietä. Se päättyy taverna Akropoliksen luo. Siellä ystävällinen, iättömän iäkäs pariskunta laitteli meille hyvät frapet. Odottelun ajaksi annettiin luettavaksi paikan opaskirjanen.

Frangokastello ja Jyrkin tie

 Hora Sfakionin kylä on Haniasta katsoen lähes suoraan etelässä Libyanmeren rannalla, Valkoisten vuorten takana, Samarian rotkon itäpuolella. Samarialle pääsee sieltä laivalla.

Hora Sfakioniin pääsee hyvää tietä Haniasta. Ensin ajetaan uutta kansallistietä Vrysesiin saakka (reilut 25 km Rethymnonin suuntaan). Vuoristomaisemat matkan varrella ovat upeat. Loppupäässä avautuvat näkymät jylhään Imbroksen rotkoon. Tosin tienvarsikyltit oli ammuttu niin tohjoksi, että paikannimiä niistä ei voinut lukea. Vuorilla oli pilvistä ja viileää, vettäkin tuli muutama pisara. Meidän piti pukea pitkää päälle.

Loppumatkalla vuorta puhkoi pari lyhyttä tunnelia. Alas merenrantaan saimme kurvailla hyväkuntoista serpentiinitietä, jota ensin luulimme kuuluisaksi ”Kreetan jyrkimmäksi tieksi”. Tiellä oli kuitenkin hyvät kaiteet, ehjä asfaltti ja aidat ympärillä, toisin kuin nettisivuilta olimme lukeneet. Itse asiassa erehdyimme tiestä: kartta kun näyttää ”paksusuolelta” tälläkin kohtaa. Niin lapsemme pienenä nimittivät pahimpia kartalta löytyviä mutkasylttyjä.

Hora Sfakion oli idyllinen pikkukylä, joskin rinteessä tilaa näytti olevan hädin tuskin rakennuksille, saati automäärälle, joka sinne punki. Sieltä nimittäin lähtevät autolautat ja veneet Gavdoksen saarelle ja Loutroon, naapurikylään jonne pääsee vain veneellä tai kävellen jyrkkää polkua, sekä Samarialle. Autoilla näkyi olevan jo ahdasta, mutta meidän pyörällemme osoitti ilmaisen paikan itse herra pysäköinninvalvoja lähtiessään skootterillaan laputtamaan väärin pysäköityjä autoja.

Frangokastelo

Jatkoimme rannikkoa pitkin itään, missä ranta leveneekin tasangoksi. Sitä hallitsee upea,  1371 rakennettu Frangokastelon linna. Nykyisin siitä ovat jäljellä vain vaikuttavat ulkokuoret, mutta sisälle pääsee ja torniinkin voi kiivetä.

Vuonna 1828 vapaussodan aikana turkkilaiset hyökkäsivät linnaan ja tappoivat viimeiseen mieheen sen johtajan ja 385 miestä. Niinpä paikalla kummittelee: keväisin 17. – 18. toukokuuta aaveratsastajat nousevat aamu-usvan mukana merenrannasta. He ovat tuo rantahiekkaan haudattu linnan kaarti.

Sitten se löytyi, isännän nimikkotie! ”Kreetan jyrkin tie”, meille isolla J:llä, lähtee aika piilosta pienen Kapsodhasosin kylän perukoilta. Alhaalta katsoen näyttää, että ei vuorelle mitään tietä edes nouse. Jo jyrkkä risteys ennakoi tien haasteita. Nyt löytyi käyttötarkoitus action-kameralle: kapea, jyrkkä, huonokuntoinen ja lampaankusema tie rimpuilee ainakin takapenkkiläisen mielestä hengenvaarallisin ottein jyrkkää rotkonseinämää ylös. Paikoin puut ja pensaat tunkevat tielle, josta jokin hirviö on haukannut reunoista palasia pois. Jokainen mutka nousee jyrkästi, niin että pyörää saa kallistaa tosissaan. Ei siis voi ajaa liian hitaastikaan. Ilman pyörään kiinnitettyä kameraa matkalta ei olisi tallennettu yhtään videokuvaa. Pelottavaa – mutta sen arvoista! Henkeäsalpaavat maisemat, kirjaimellisesti!

Luulisi, että helpottaa, kun päästään ylös saakka, mutta samanlaiset mutkat, rotkot ja kiemurat jatkuvat. Länsipuolella avautuu huikea Kallikratisin rotko. Maisemaa hallitsevat synkeät, tummat, rosoiset kalliolohkareet ja karun rannikon jälkeen ihmeellisen vihreät vuorikurut. Pilvet uivat ylös rotkojen uomia ja aloimme pikku hiljaa kastua niiden tiivistellessä niskaamme muutamia pisaroita silloin tällöin. Kaunista! Ja tiesimme, että rannikolla aurinko taas kuivattaa kulkijan.

Kallikratisin kylän lähellä tien varressa on pikku kahvila, joka pakottaa pysähtymään. Aidat on koristeltu vuohen kalloin ja elävien sarvipäiden kellojen kalkatus on suurin piirtein ainoa ääni maisemassa. Kahvilaa pitää tanskalainen rouva kreikkalaisen miehensä kanssa. Myynnissä on itse tehtyjä yrttituotteita. Joimme isot ”mugit” kuumaa kahvia.

Tähtäsimme ajamaan Argyroupoliin, mutta ylhäällä pilvisillä vuorilla kartanluku oli monien risteyksien ja sivuteiden takia suorastaan haastavaa. Tyypillisesti useat risteykset vain tupsahtavat vastaan, mitään viittoja niissä ei ole. Googlen ja kännykän avulla päättelimme, minkä reitin kolmen tien risteyksessä valitsemme. Serpentiini vei meidät alas vuorilta vehmaaseen laaksoon ja Asi Ghonian kylän ohittaessamme totesimme olevamme aikomallamme reitillä. Vesisateen vuoksi emme jääneet ihmettelemään Argyropoulin hienoja lähteitä, puroja ja vesiputouksia, mutta sitä palataan vielä joskus katsomaan!

Aurinko lämmitti jo mukavasti, kun palailimme Haniaan Kourna-järven ohitse, Georgiopoulin ja Vamoksen kautta. Hania – Souda – Kalyves – Vamos – Georgiopouli on maisemiltaan hieno reitti, sitä voi suositella vaikka skootterilla Haniasta ajettavaksi. Näkymä varsinkin Georgiopoulin länsipuolelta kukkulanrinteeltä kohti Valkoisia vuoria on upea. Tie ei ole vaikea ajettava.

Botanical park, Therasian rotko

Emännän kiinnostus kasveja kohtaan vei tiemme paikkaan nimeltä Botanical park of Crete, eli vapaasti suomennettuna kasvillisuuspuisto. Hieno paikka! Sinne on hyvät mutta hieman pienet opasteet E65-tieltä. Haniasta suunnan voi ottaa kohti Omalosta ja Samarian rotkoa, niiden kyltit ovat selvemmät. Fournesin jälkeen käännytään oikealle, pian ollaan perillä. Perillä puistoon on selvät opasteet ja eri maiden lippuja tangossa.

Puisto on kooltaan 20 hehtaaria, ja se on perustettu palaneelle alueelle. Siellä on kaiken maailman kasveja, hyvät esittelyt kreetalaisista yrteistä ja luonnonkasveista. Reittejä on kaksi: lyhyempi n. tunnin kestävä ja toinen pitempi. Vierailija saa hyvät ohjeet: ei saa ottaa stressiä, vaan on edettävä hitaasti ja rauhallisesti, muistettava hengittää ja rentoutua. Matkan varrella on paljon lepopaikkoja, jopa vesiletku jäähdyttävää suihkua varten. Saimme mukaan jäiset vesipullot ja tarjolla oli hellehattuja ja kävelysauvoja. Opastuksesta jäi erittäin myönteinen ja aidon välittävä tunnelma.

Paitsi kasveja puistossa on muutakin nähtävää. Polun varsille on nostettu esille ”taiteeksi” palon jäljiltä löytynyttä tavaraa, uudempaa ja vanhempaa. Muutama kaunis patsaskin oli naytillä. Erilaisista antiikin ruukkutyypeistä oli hieno esittely. Alhaalla, lammen rannalla, oli aaseja ja villivuohia tarhoissa ja vapaana käyskenteli riikinkukkoja. Riikinkana hoiteli pieniä riikintipuja pesässään.

Puiston ravintolaan kannattaa ehdottomasti jäädä syömään! Tilasimme kasvislounaan ja saimme jälkiruoaksi yrttiteetä. Mikäli kuulostaa pliisulta, niin kannattaa itse maistaa: harvoin on syöty niin maukasta kasvisruokaa!

www.botanical-park.com

Paluumatkalla ajoimme Therasian rotkon kautta. Fournesista lähdetään Mesklan, Zourvan ja Therison suuntaan. Tie nousee ylös todella kuiville ja karuille rinteille kauniiden kylien ja viljavien laaksojen kautta. Sitten edessä kohoavat yhtäkkiä Valkoisten vuorten alppimaiset maisemat. Kukkivat vaaleanpunaiset oleanterit täplittävät rinteitä ja osoittavat vesiuomien paikat.

Kun tie kääntyy laskemaan kohti Haniaa ja merta, kalliot kohoavat vaivihkaa ympärillä korkeuksiin. Therasian rotkotie on mielestämme yksi Kreetan kauneimmista! Välillä on tunnelimaisia metsiköitä, välillä tie ahtautuu karujen kallioiden väliin. Silloin tällöin silta ylittää syvään syöpyneen uoman, jossa vesi virtaa kesäkuumalla pikku norona. Millainen se on talvella? Ainakin vesi on saanut aikaan mielikuvituksellisia kalliomuotoja ja luolia. Tämä lähikohde kannattaa käydä ajamassa vaikka edestakaisin Haniasta, antaa hyvän kuvan siitä, miksi Kreeta on ”rotkojen saari”!

Paleohora

Paleohora on idyllinen kylä Kreetan etelärannikolla lähellä saaren lounaiskärkeä. Ajoimme sinne Haniasta Voukoliesin ja Kandanosin kautta. Matkalla on hienoja vuoristomaisemia.

Pikainen tutustuminen paikkaan jätti mielikuvan, että jos hakee rauhallista kreikkalaisen näköistä lomakohdetta, jossa on läsnä meri ja aurinko sekä kaikki peruspalvelut, joita lepolomailija kaipaa, Paleohora on hyvä valinta.

Venetsialaisen linnoituksen raunioilla sentään ennätimme käväistä. Sieltä on hyvät näkymät, mutta enpä menisi sinne pimeällä. Rauniokentällä on suojaamattomia reikiä suoraan maan alle tyrmiin tai vesisäiliöihin.

Söimme Paleohorassa salaatit rantakadun varrella kylän laitamilla, ja jatkoimme ajoa rannikkoa pitkin itään. Noin kilometrin päässä poikkesimme kivikkorantaan uimatauolle.

Rannikolta tie nousee vaikuttavan Azoghyrianoksen rotkon kautta vuoristoon. Tarkoituksemme oli ajaa Haniaan Kambanoksen ja Alikianoksen kautta, mutta harhauduimme jossakin lukuisista risteyksistä takaisin Kandanokseen. Eksymiset ovat Kreikan teillä ainakin meille ihan tavallisia, mutta yleensä antoisia. Nytkin päädyimme herkkuostoksille tienvarsikojusta Kakopetrosin paikkeilla.

Rodopos-niemi

Haniasta itään sijaitsee Rodoposin niemi. Suunnittelimme ajavamme sen kärkeen, jos vain soratie osoittautuu ajettavaksi. Vaikka meillä oli ajopelinämme matkaenduro, emme lopulta viitsineet koluuttaa kyseistä tietä paria kilometriä enempää.

Menomatkalla ajoimme Rodopoun kylän läpi. Tie kapeni jo kylällä kapenemistaan, nousi lopulta ylös niemen keskellä olevasta laaksosta ja muuttui soratieksi. Vähän matkan päässä tuli vastaan mehiläistarhaajia pesäpöntöt pakettiautojensa avolavalla. Mehiläiset seurasivat heitä! Onneksi ne eivät olleet meille vihaisia, mutta vähän ilkeältä tuntui niiden ropina paljaisiin sääriin ja käsivarsiin.

Tieltä oli hieno näköala Hanian suuntaan, mutta kuiva, isokivinen sorakko osoittautui niin ikäväksi ja hitaaksi ajaa, että päätimme jättää perillä odottavat Diktynan temppelinrauniot ja uimarannan rauhaan. Koimme jopa ainoan kaatumisemme ikinä, kun pysähtyessä pyörä luisti otteesta ja kävi kyljellään. Onneksi niin me kuin pyöräkin selvisimme naarmuitta.

Ajoimme Afratonin rotkon läpi niemen länsirannalle. Uimme ja lepäilimme kivikkorannassa. Saimme todistaa erästä merkillisimmistä esityksistä, mitä ikinä olemme kanssaturisteilta nähneet. Venäläisrouva ja hänen teini-ikäinen seuraneitinsä, tytär kaiketi, asettuivat aurinkotuoleineen aivan roskiksen viereen – sinä kun jostain kumman syystä oli hyvin tilaa. He söivät eväitään ja alkoivat sitten kuvata itseään ja toisiaan kännyköillään. Samalla he kävivät heittämässä roskansa rantaa rajaavan verkkoaidan ylitse – ja palasivat aurinkotuoliinsa roskiksen viereen!

Afratasta Kolimbariin johtaa fantastinen näköalareitti! Kolimbari on peruskreikkalainen iso kylä tai pikkukaupunki, tosin osan sen viehättävyydestä pilaavat isot hotellihirvitykset. Kissamos on toinen lähes vastaavankokoinen rannikkotaajama. Niiden väliä ajelimme pitkin pikkuteitä ja läpi viehättävien kylien, kuten Kaloudiana ja Drapanos. Rodopoun kiersimme vanhaa kansallistietä pitkin. E65 kulkee nimittäin Rodopoun niemen ohitse pitkin syvää kanjonia, joka on ikävä ajaa moottoripyörällä: se on varsinainen tuulitunneli.

Näköalareittejä Hanian lähellä

Jos viitsii ajaa Hanian esikaupunkien lävitse pohjoisille rinteille, on palkkiona hieno näköala yli kaupungin. Mourniesin ja Nerokourosin kautta pääsee pikkuteitä pitkin kauniiseen Kalivesiin. Reitin voi ajaa vaikka skootterilla tai autolla, tosin paikoin kylätiet ovat ahtaanlivakoita. Palkkioksi näkee muutakin kuin rannan lomakylät.

Kalivesista jatkoimme Kokkino Horion kautta Drapanosin niemen kärkeen. Samanniminen vuorennyppylä kohoaa yli 500 metrin korkuisena hampaana Kalivesin kauniin rantakylän taustalla. Niemen kärjessä on majakka ja armeijan aidattu tutka-asema. Tyrskyt lyövät upeasti rosoisiin kallioihin, uimamahdollisuutta ei näytä olevan.

Paluumatkalla majakalta poikkesimme Almyridasta Aspron, Gavalochorin ja Ksirosternin kautta. Reitti on merkitty karttaamme maisemareittinä, mutta aiemmista poiketen siltä ei niinkään ole jylhiä näkymiä alas ja kaukaisuuteen, vaan tie sukeltaa havumetsiin ja lehtoihin, joiden ei uskoisi Kreikassa olevankaan. Vamosin kautta palasimme takaisin Kalivesiin ja Soudan kautta Haniaan.

Ehdimme hyvin kuluttaa Kalivesia katsellen pari tuntia ajelun lomassa. Aivan keskustassa oli hyvä lounasbaari. Laadun varmisti lähetin jatkuva kiire tilattujen ruokapakkausten kanssa. Söimme makoisan kanasalaatin ja joimme biralit istuskellen melkein keskellä kylän vilkkainta risteystä. Ison betoniauton kääntäminen risteyksessä toimi hyvänä viihteenä.

Elafonisi

Päätimme vierailla Kreetan kauneimmaksi mainitulla uimarannalla, Elafonissilla. Sinne kulkee kaksi ajoreittiä, joista toinen on pelottava ja toinen kauhistuttava, ainakin, jos pelkää korkeita paikkoja ja jyrkkiä kurveja. Elafonissi kuitenkin rauhoittaa tutisevat hermot paratiisimaisuudellaan.

Kissamoksesta lähdetään Kaloudianan läpi ja noustaan vuoristoon. Tie kulkee syvän ja leveän Topolian rotkon reunaa ja sukeltaa välillä yksikaistaiseen tunneliin, jossa onneksi sentään on
liikennevalot. Vaikka rannikolla paistoi aurinko, ylhäällä vuoriston yli pursuavat pilvet pirskottelivat välillä vettä päällemme. Rotkon reunat olivat vihreän metsän peitossa vaikka huiput kohosivat ympärillä paljaina ja tuulisina. Haukkoja liiteli alhaalla ja kielekkeiltä tien varresta turistit kiikaroivat niitä. Kefalista lähdetään Vathiin ja päästään alas rantaan.

Uituamme kylliksemme Kreetan eteläpuolen lempeillä laineilla lähdimme palaamaan rannikkoreittiä eli käännyimme Kefalista länteen. Tie oli alkumatkasta ehkä huonokuntoisempi kuin Topolian kautta tuleva, ja välillä se kiemurteli jyrkänteillä niin, että seuraavan mutkan takaa näkyi vain merta ja taivasta. Hienot näköalat, mutta hivenen stressaavat takapenkkiläisen mielestä. Kuskia stressasivat edellä köröttävät turistit, jotka ajoivat kahtakymppiä ja pelkäsivät varmaan yhtä paljon kuin oma emäntä, joka kielsi ehdottomasi ohittamasta. Lopulta maisemat tasoittuvat maltillisemmiksi ja saavutaan takaisin Kissamokseen.

Rhethymnon

Naapurikaupunki Rhethymnon on Haniasta 75 kilometrin päässä, mikä tarkoittaa kansallistietä pitkin noin tunnin ajoa. Me ajelimme alkumatkan päätietä, sillä pätkä Haniasta Georgiopouliin on varsin kaunis. Vastatuuli oli kuitenkin kahdeksassakympissä niin kova, että kypärä tuntui lähtevän päästä. Nousimme rannikon kukkuloita pitkin mutkittelevalle tielle. Reitti Dramia, Episkopi, Argiropouli, Koufi, Agios Andreas, Gonia vie Rhethymnoniin läpi oikein kauniiden kylien ja maalaismaisemien. Jos lomailee Rhethymnonissa, voi käydä ajelemassa vaikka noissa kylissä, niin saa tuntumaa useista erilaisista kreetalaismaisemista.

Tapasimme Plataniaksessa majailevat suomalaistuttavamme kukkulalla Maroulasin kylän yläpuolella. Reippailijat olivat pyöräilleet ylös saakka! Taverna Fantastic View oli nimensä veroinen: näköala oli vaivannäön arvoinen. Kukkula ei ole kuin nelisensataa metriä korkea, mutta nousu on hurja serpentiini. Silti pyöräiltävissä, mikä tuli todistettua. Taverna oli tilava ja siisti. Siellä lounasti sillä kertaa vain meidän seurueemme. Toivottavasti kävijöitä riittää, sillä sijainti on hieno.